Riikka Tanneria ja minua yhdistää aversio eli vastenmielisyys taistolaisuutta kohtaan.
Ymmärtääkseen oikein minun ja minun aikalaisteni 60-lukulaisten aversiota, on ymmärrettävä myös 1960-lukua, sen henkeä, sen ydinajatuksia ja niiden silloin meissä tuottamaa euforiaa.
60-luku oli svingiä, svengiä, rokkia ja jiveä, mutta ne olivat vuosikymmenen elämäntuntojen pintaa. Syvemmällä oli tietoisuus lopullisesta vapautumisesta maailmansotien välisen ajan konservatismista, kypäräpäisestä nationalismista ja fasismin ihailusta, samalla huikeasti voimaannuttava tietoisuus demokratian voitosta ja sen tarjoamasta vapaudesta tehdä ja toimia. Ja mehän toimimme: 60-luvusta tuli yhden asian liikkeiden vuosikymmen.
Nuorempia lukijoita ajatellen huomautan, että kansallissosialismi ja fasismi laajemminkin halveksi demokratiaa pitäen sitä naismaisena hallintona. Neuvostoliiton kommunismi ei halveksinut demokratiaa retoriikassa, se hyljeksi sitä käytännössä.
Oltuani koko 60-luvun sitoutumaton sosialisti liityin vuonna 1969 jo kolmekymmentä vuotta täytettyäni Skdl:n jäseneksi. Olin vuosikymmenen puolivälistä alkaen seurannut suurella mielihyvällä, miten puolueen johtoon noussut Ele Alenius teki puolueestaan sitä vasemmiston yhteistyön liittoa, joksi kuutoset olivat sen alunperin ajatelleet – samoin kuin ajattelivat niiden runsaan sadan sos.dem. puolueen perusjärjestön jäsenet, jotka liittivät omat yhdistyksensä Skdl:ään puoluetta perustettaessa loppuvuonna 1944.
En aikaisemmin ollut voinut ajatellakaan, että minusta tulisi joskus Skdl:n jäsen, koska sen vaikutusvaltainen kollektiivi-jäsen SKP kannatti ohjelmassaan ns. proletariaatin diktatuuria, toisin sanoen kommunistisen puolueen yksinvaltaa. Kehitys SKP:ssä vuonna 1966 muutti kuitenkin kaiken. Puoluehan jakautui kahtia juuri tämän asian takia ja asenteista NKP:n poliittisen ohjauksen suotavuuteen ja sitovuuteen. Kolme vuotta myöhemmin SKP enemmistönsä päätöksellä sitoutui myös puolueohjelmassaan demokratiaan. SKP:stä tuli siis varhainen eurokommunistinen puolue.
Minun kannaltani katsoen este omalle liittymiselleni Skdl:ään poistui. Samalla kuitenkin uusi huoli alkoi nousta taivaan rannalle. Moskovaan sitoutunut SKP:n vähemmistö oli organisoitunut, alkanut esiintyä ärhäkkäästi oikeaoppisen kommunismin äänitorvena ja oli jäänyt huolestuttavan suureksi. Persoonana melko mitättömän johtajansa Taisto Sinisalon nimen mukaa ryhmää alettiin kutsua ”taistolaisiksi”. Huolestuttavampaa olikin, että oli ilmaantunut joukko nuoria ihmisiä, jotka olivat alkaneet liputtaa näkyvästi oikeaoppisen neuvosto-kommunismin ja SKP:n puolesta. Taistolaisilla oli rahaa, jota se sai avokätisesti Moskovasta. Sitä riitti myös nuortaistolaisen toiminnan vauhdittamiseen.
Liityin Skdl:ään tukemaan sitä hyvää kehitystä, jota Ele Alenius edusti ja vauhditti, mutta samalla myös torjumaan sitä nousevaa uhkaa, jota puolueelle merkitsivät uudet nuoret taistolaiset, joihin liittyi valitettavasti myös joukko oman ikäpolveni näkyviä kulttuurivaikuttajia, esim. muusikoita, jotka alkoivat esiintyä taistolaisten tilaisuuksissa.
Parlamentti-puolue Skdl:n politiikkaa linjasi koko 1970-luvun ajan Skdl:n sosialistien ja SKP:n enemmistön yhdessä muodostama demokraattinen enemmistö. Liikkeen julkikuvaa, ja siksi myös ihmisten mielikuvia puolueesta, väritti kuitenkin vahvasti ja täysin kohtuuttomasti taistolainen vähemmistö.
Taistolaisten vyörytys oli tehokasta; he valtasivat useita edistyksellisiä kansalaisjärjestöjä, mutta eivät kyenneet valtaamaan takaisin omaa puoluettaan SKP:tä, eikä siis valtaa Skdl:ssä. 1970-luvulla taistolaisuus vaikutti juuri nuortaistolaisuuden takia vahvasti koko suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriin. He olivat omalta kannaltaan taktisesti viisaasti kekkoslaisempia kuin Kekkonen itse. Se on yksi niistä julkisessa keskustelussa paljolti ymmärtämättä jääneistä syistä, joiden takia Kekkosen aikaa on täysin virheellisesti kutsuttu ulkopoliittisesti suomettuneeksi.
Se moraaliton mielistelyn kulttuuri, joka oli Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikkaan liittynyt lieveilmiö, voidaan ehkä nimetä suomettumiseksi – jos tuo monin tavoin ongelmallinen sana halutaan välttämättä säilyttää. Sitä kulttuuria eivät tietenkään luoneet taistolaiset, vaikka hyötyivät siitä liehittelyn kohteina, vaan lähinnä jotkut kepulaiset poliitikot.
Riika Tanner on minua kymmenen vuotta nuorempi. Hän on Väinö Tannerin pojan tytär. Riikan Leninin ilmestyskirja (Media Hameentie, 2023, 298 s.) ei oikeastaan anna Riikan omalle taistolaistumiselle muuta selitystä kuin, että hän seurasi aikansa ja oman ikäkohorttinsa muoti-ilmiötä. Tässä suhteessa myös Lauri Hokkasen kaksi taistolaisuutta käsittelevää kirjaa – se ensimmäinen omakohtainen muistelmateos ja tuore Seppo Toiviaista käsittelevä teos – jättävät myös toivomisen varaa.
Vastattavaksi jää siis kysymys, miksi noin kaksikymppiset ihmiset taistolaistuivat 70-luvun alussa? Ainakin osittain oikean vastauksen äärelle johdattelee – epäsuorasti – se, miten sekä Riikka Tannerin että Lauri Hokkasen kirjoissa kuvataan se, miksi taistolaisuudesta irtauduttiin. Kummankin kirjailijan tapauksessa on ollut kysymys illuusion särkymisestä ja Neuvostoliiton yhteiskunnallisen todellisuuden paljastumisesta: proletariaatin diktatuuri ei ollutkaan proletariaatin, siis työläiskansan, vaan puolue-eliitin valtaa; neuvostovalta ei tarkoittanutkaan, että neuvostoilla olisi valtaa, vaan se oli valtakunnan omalle väestölle ja ulkopuolisille rakennettu ja manipulaatiolla ylläpidetty kulissi; poliittis-filosofisesti ajattelun vapaus tarkoitti vain yhden totuuden eli marxismi-leninismin pakollista sisäistämistä ja samalla sen ymmärtämistä, että sekä oikeisto- että vasemmisto-poikkeamisista ansaitsikin saada kuolemanrangaistuksen; gulagit, joissa miljoonat poliittiset vangit näännytettiin ja lopulta tapettiin pakkotyöllä, olivat muka vain länsivaltojen ilkeämielistä panettelua jne., jne.
Kun suomut putosivat silmiltä, Neuvostoliiton kommunistinen puolue alkoi näyttäytyä hyvää yhteiskuntaa menestyksellisesti rakentaneen etujoukon sijaan rikollisena organisaationa. Kun totuus Neuvostoliiton yhteiskunnan vastemielisestä luonteesta kuitenkin oli suuressa määrin sivistyneiden ihmisten tiedossa jo maailmansotien välisenä aikana, niin mikä selittää sen, että siitä huolimatta Leninin alulle panemaa projektia tuettiin. Ymmärrystä voi mielestäni hakea vain työväen vanhan taistelulaulun sanoista: ”Hirmuinen joskin on puhdistustyömme, ihmisten onnen on ehtona se.”
Jos hallitusten jokaista sotaa, jota ne ovat käyneet, on aina pidetty oikeutettuna ja omille aseille on aina rukoiltu jumalan siunausta, niin miksei muka luokkasotaa voi pitää oikeutettuna? Näin lienee ajateltu venäläisten bolsevikkien keskuudessa ensimmäisen maailmansodan vuosina; ja bolsevikkien vallan legitimaationa se toimi hyvin seuraavatkin kaksi vuosikymmentä – Venäjän ulkopuolellakin. Ulkomailla syntyikin paljon kommunistisia puolueita – käytännössä tukemaan Neuvostoliittoa.
Toisen maailmansodan liittolaiskuviot olivat monimutkaisia, mutta Neuvostoliiton ja kommunismin ne jättivät hyvisten puolelle, Suomen taas pahisten puolelle. Se tarjosi sodan päättyessä Suomen Kansan Demokraattiselle Liitolle eli Skdl:lle ihanteellisen lähtöaseman. Puolue saikin heti, sodan vielä jatkuessa maailmalla, neljänneksen kaikista eduskunnan paikoista. Saman määrän paikkoja saivat tosin demaritkin, mutta he eivät olleet enää maamme työväenliikkeen ainoa poliittinen puolue.
On oleellista ymmärtää, että Suomen työväenliikettä ei jakanut erimielisyys sosialismin edistämisen keinoista, vaan ulkopolitiikka, idänpolitiikka ja historia-politiikka. Skdl edusti työväenliikkeen paasikiviläisiä, jotka halusivat – silloin ja pitkään sen jälkeenkin ja erittäin realistisesti – rakentaa ja ylläpitää Suomen hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa huolimatta yhteiskuntajärjestelmiemme erilaisuudesta. Neuvostoliitto puhui omassa propagandassaan rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Se sopi Suomelle ja se sopi Skdl:lle. Puhuttiin myös ystävyydestä. Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikkaa kannattavat tiesivät, että ”ystävyys” oli välttämätöntä poliittista puhetta, jota tarvittiin ja joka hyödytti molempia osapuolia ennen kaikkea kaupallisesti.
Puhe vaaran vuosista on ollut täyttä fuulaa. Sellaista perspektiiviä, että Suomesta olisi voinut tulla Neuvostoliiton mallin mukainen ”sosialistinen” maa, ei avautunut realistisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa koskaan vuoden 1944 jälkeen. 1960-luvulla oli muutamia amerikkalaisia politologeja, joita kylmän sodan järjettömyyden takia innoitti perspektiivi, että tapahtuisi konvergenssi, jossa idän ja lännen järjestelmät lähestyisivät toisiaan, omaksuen toistensa hyviä puolia ja hyläten samalla omia huonoja ominaisuuksiaan. Joku Skdl-älykkökin lienee ajatellut samoin. Toivonut ainakin, mutta ymmärtänyt samalla, että sellaisen perspektiivin todellinen avautuminen saattoi olla vain kaukana horisontissa, ei realistisessa lähitulevaisuudessa.
Mikä siis sai nuorison taistolaistumaan 70-luvun alussa? Yksi selitys ovat Ranskan ja Italian suuret kommunistiset puolueet. Ne olivat suuria, koska niiden jäsenet olivat Ranskan natsimiehityksen ja Italian fasistihallinnon aikana osoittaneet poikkeuksellista urhoollisuutta vastarintaliikkeissä. 1970-luvun alussa näiden puolueiden olemassaolo normalisoi Länsi-Euroopassa kommunismia poliittisena aatteena. Neuvostoliiton ja taistolaisuuden kannalta harmillista oli vain, että molemmat puolueet alkoivat juuri samoina vuosina uudistua, ottaa etäisyyttä Neuvostoliittoon ja muuttua eurokommunistisiksi – aivan kuten Suomessa SKP.
Toinen selitys on kommunismin vulgäärimarxilainen maailmankatsomus. Se on intellektuaalisesti tietyistä premisseistä liikkeelle lähdettäessä puhutteleva rakennelma. Se sai ranskalaisesta filosofista Louis Althusserista voimallisen ja vaikuttavan puhemiehen, eikä hän jäänyt ainoaksi. Ortodoksinen kommunismi oli siis vahva intellektuaalinen muoti-ilmiö.
Vahvin selittäjä on minusta romantiikka. Se sai outoja ja huvittaviakin muotoja romantisoidessaan mm. Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan, Otto-Ville Kuusisen ja jopa Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen. Se oli uhmakasta romantisointia, joka halusi kääntää Suomen historiassa mustan valkoiseksi. Oleellisempaa oli, että samaistumalla totuutta ja aitoa kommunismia edustaneeseen ja kaltoin kohdeltuun SKP:n vähemmistöön, SKP:n enemmistöön eli revisionisteihin – puhumattakaan Skdl:stä ja Ele Aleniuksesta – saatettiin kohdistaa pyhää indignaatiota ja syvää halveksuntaa. Se oli kunniakasta marttyyrin puolustamista.
Minun aversioni taistolaisuutta kohtaan aiheutti minulle 70-luvulla voimakasta masennusta. Koin aika ajoin voimakkaasti, että omaani seurannut ikäkohortti petti käsittämättömällä tavalla meidät 60-lukulaiset ja meidän edustamamme järkevät ihanteet. Riikka on ottanut kirjansa motoksi sitaatin saksalaiselta kirjailijalta W.G.Sebaldilta (1944-2001): ”Oli kuin olisin maannut matalan taivaan alla hengittäen neulansilmän läpi.” Voisiko masennuksen synnyttämää ahdistuksen tunnetta konkreettisemmin kuvata?
Juuri tuollaiset tunteet ovat panneet Riikkan kirjoittamaan Leninin ilmestyskirjan. Siinä puretaan taistolaisuuden synnyttämää ahdistusta. Kirjan jokaiseen kuuteen lukuun liittyy kertomus painajaisesta, joita Riikka kertoo näkevänsä edelleen, vaikka hänen taistolaisuudesta irtautumisesta on kulunut jo vuosia. Painajaiset ovat nerokas kirjallinen ratkaisu, joka kertoo paljon paitsi kirjan kirjoittamisen motiiveista myös kirjailijan teemaan liittyvien tunteidensa intensiteetistä.
Kirjan kuuden luvun päivätekstit käsittelevät kukin eri teema. Kaksi luvuista käsittelee omakohtaisia muistoja taistolaisyhteisön jäsenenä olemisesta: ”Mystinen uhkaava ´me´ja meikäläiset” sekä ”Komissaarivalta teatterikoulussa”. Molemmat ovat empaattiselle lukijalle hienoja – kieltämättä samalla ahdistavia – lukukokemuksia.
Muut luvut ovat enemmän tietokirjallisuutta. Ne puolustavat jokainen hyvin paikkaansa. Erityisen ansiokas on luku, joka kertoo ”viimeistä mensevikistä Paul Olbergista”. Juttu on melkein kuusikymmentä sivua pitkä essee Latviassa vuonna 1878 syntyneestä juutalaisesta lehtimiehestä ja kirjailijasta, joka otti osaa vuoden 1905 vallankumoukseen Pietarissa ja kirjoitti sen jälkeen yli 60 vuotta kymmeniin eurooppalaisiin ja muutamiin Yhdysvalloissa ilmestyneisiin jiddisinkielisiin julkaisuihin. Hän avusti sosialistisia lehtiä erityisesti Venäjää, sittemmin Neuvosto-Venäjää ja Neuvostoliittoa, samoin kuin Puolaa ja muita itäisen Euroopan maita koskeneilla artikkeleilla ja uutisilla.
Riikka aloittaa Olberg-esseensä kirjallisesti erittäin taitavasti Jouko Loikkaseen, Ahti Karjalaiseen, Matti Kurjensaareen, Arvo Poika Tuomiseen sekä isoisäänsä Väinö Tanneriin ja tämän puolisoon Lindaan liittyvällä kehyskertomuksella. Tarina Olbergista avaa kiinnostavasti Euroopan historiaa merkittäviä kontakteja omanneen journalistin elämäntyön kautta.
Kirjasta kokonaisuudessaan tekee mieli sanoa, että sen kirjoittaminen on ollut kultturiteko.