Juhannusaaton Ykkösaamussa Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa, Kirkko ja kaupunki lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki ja Helsingin Paavalin seurakunna kirkkoherra Kari Kanala keskustelivat arvoista. Ohjelma oli sanomalehti-katsausta lukuunottamatta omistettu kokonaan arvokeskustelulle.
Aiheen ajankohtaisuus ja Ykkösaamun aiheen valinta johtuvat tietysti siitä, että pääministeri Juha Sipilä ja valtiovarainministeri Petteri Orpo vetosivat hiljattain tunteikkaasti keskeisten arvojen yhteensopimattomuuteen antaessaan ymmärtää, että Jussi Halla-ahon johtamat Perussuomalaiset ei voi jatkaa hallituksessa. Perussuomalaisten sijaan heille ja sittemmin sekä kokoomukselle että keskustalle kelpasivat Uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän muodostaneet entiset perussuomalaiset. Hallitus kokonaisuudessaan ja siinä kaikki entiset perussuomalaiset ministerit saattoivat siis jatkaa tehtävissään.
Mutta vaikka syy Ykkösaamun aiheen valintaan oli ilmeinen, juontaja ei (kohteliaasti keskustelijoiden ”korkeampaa” asiantuntemusta kohtaan?) pyytänyt keskustelijoita arvioimaan kuinka arvokas tai arvoton perussuomalaisten puoluekokouksen aikaansaama hallituspoliittinen kriisi ja sen ratkaisu olivat. Keskustelu siis käytiin ikäänkuin ”korkeammalla” tasolla. Toki kriisiin liittyneitä arvo-ongelmia, ennen kaikkea maahanmuuttajien kohtelua, sivuttiin.
Miksi Ykkösaamu oli valinnut keskustelijoiksi kaksi teologisen koulutuksen saanutta ihmistä ja kolmaskin (eli professori Hallamaa) tuntui pitävän kristillistä/teologista viitekehystä täysin luontevana arvokeskustelun lähtökohtana (tai alustana)? Kulttuuriimme, eikä siis vain Ylen ajankohtaistoimituksen käsityksiin, tuntuu yleisemminkin kuuluvan, että puhuttaessa arvoista, on turvauduttava teologiseen asiantuntemukseen.
Tämä perustunee siihen, että ajateltaessa sellaisia perimmäisiä kysymyksiä kuin ”Mikä on elämän tarkoitus?”, ”Mistä löytyvät moraalisen käyttäytymisen syvällisimmät ohjeet?” useimmat ihmiset kulttuurissamme ajattelevat vaistomaisesti kristinuskoa ja raamattua. Mutta eivät suinkaan kaikki. On olemassa paljon syvällisesti ajattelevia ja viisaita ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että nuo lähteet ylläpitävät syvällisen viisauden asemesta kollektiivista itsepetosta, jota eräs partasuinen filosofi kutsui 1800-luvulla kansan ooppiumiksi.
Keskustelun mielenkiintoisimpia ajatuksia oli Jaakko Heinimäen ehdotus, että suurmoskeijan sijaan Helsinkiin olisi syytä rakentaa uskontojen talo, jossa kaikkien erilaisten uskontojen kannattajat (Heinimäki tosin taisi käyttää jotakin muuta sanaa kuin ”kannattajat”) voisivat rukoilla ja harjoittaa uskonnollisia menojaan. Hänen ajatuksensa perustunee siihen vakaumukseen, että kaikki uskonnot tavoittelevat perimmältään samoja ikuisia totuuksia; ja että uskonnot ovat ihmisten luomuksia, eivät jumalallisia ilmoituksia; ja että ne ovat vain konventionaalinen tapa tavoitella jotakin, joka on pyhää, eli siis todella arvokasta.
Jos arvaukseni Jaakko Heinimäen ajatuksista on oikea, ja vaikka hänen ajatuksensa näin näyttäytyvät tavattoman sympaattisilta, ne tuskin voivat olla arvokeskustelussa totuuden etsijälle ns. viimeinen sana. Pelkään, että aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ottavat uskontonsa ”tosissaan”, jolloin se ei ole allegoriaa, vaan totuus. Se on silloin fundamentalistinen asenne, jolta viime kädessä ihmisen pelastaa vain se humanistinen käsitys, että uskonnot oikeasti ovat allegorioita, parhaimmillaan viisaita tarinoita, pahimmillaan hirvittävien moraalikäskyjen lähteitä.
Tavattoman mielenkiintoinen oli myös kirkkoherra Kari Kanalan ajatus siitä, että jokainen ihminen kysyy itseltään kaiken aikaa: ”Kelpaanko, riitänkö?” Kirkko antaa perustehtävänsä mukaisesti näihin kysymyksiin kaksi vastausta, jotka ovat armo ja rakkaus. Olen huono teologiassa, mutta luulen ymmärtäväni, että ihminen kirkon mukaan voi perisyntisyydestään huolimatta luottaa siihen, että jumala on armollinen ja rakastaa minua, vaikka en kilvoittelussani olekaan täydellinen.
Ajatusrakennelma siis edellyttää jumalan, joka tarkkailee minua – tosin armollisesti ja rakastaen. Implisiittisesti (eli kätketysti) ajatusrakennelmaan sisältyy myös minulle lankeava velvoite: suhtaudu toisiin ihmisiin niinkuin jumala suhtautuu minuun. Ajatusrakennelmassa on sen tietynlaisesta sympaattisuudesta huolimatta kaksi kohtaa, jotka tekevät minulle sen käytön ajattelun tai keskustelun perustana ongelmalliseksi: usko jumala-olennon olemassaoloon ja autoritaarinen asenne sen vallankäyttöön.
Tulen nyt sosiaalietiikkaan. Kysyn, voiko itse asiassa muuta etiikkaa ollakaan kuin sosiaalietiikkaa?
Etiikka on sosiaalinen ilmiö, siinä on kysymys sosiaalisen vuorovaikutuksen pelisäännöistä.
Moderni yhteiskunta on pitkälle viedyn työnjaon ja kaupankäynnin yhteiskunta. Siinä on kaksi suurta kysymystä (tai kysymysryhmää), jotka vaativat pelisääntöjä (siis eettisiä koodeja, joita kanssakäymisessä noudatetaan). Ensimmäinen ryhmä kysymyksiä on, minkälainen etiikka sääntelee työntekijöiden ja pääoman omistajien keskinäistä kanssakäymistä. Toinen ryhmä kysymyksiä koskee valtioiden, kansojen ja kulttuurien välistä kanssakäymistä, siinä tarvittavia pelisääntöjä.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka ajattelevat, että vastaus noihin kysymyksiin on etiikan tasolla itse asiassa melko helppo. Tunnustamalla ihmisten keskinäisriippuvuuden ja asettumalla tasa-arvoiseen yhteistoimintaan ihmiskunnan tähänastisen kokemuksen mukaan on saavutettu paljon parempia tuloksia kuin ylläpitämällä käsityksiä ihmisten eriarvoisuudesta. Tämän mukaisesti tasa-arvoiset ihmisoikeudet ja demokratia ovat viisaita universaaleja arvoja.
Politiikassa on oikein ymmärrettynä kysymys etiikasta, eli siitä minkälaiset eettiset arvot ohjaavat taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten instituutioiden rakentamista. Jotkut kuvittelevat, että politiikassa (ja varsinkin journalismissa) tulisi olla kysymys vain moraalista, eli sen vartioimisesta että demokraattista valtaa käyttämään valitut edustajat käyttäytyvät moraalisesti (ts. noudattavat jotakin yhteiseksi ymmärrettyä etiikkaa). Oleellista politiikassa kuitenkin on, minkälaista eettistä koodistoa rakennetaan ja noudatetaan, minkälaisin uskomuksin erilaisia eettisiä pelisääntöjä pidetään yllä jne.
Viime viikkojen arvokeskustelussa on jotakin todella naiivia. Sanalle arvo on annettu mystifioiva aura. Arvokeskustelua helpottaisi huomattavasti, jos ymmärrettäisiin, että tilannekohtaisesti mikä tahansa tavoite, jonka saavuttamista pidetään tärkeänä, on arvo. Inhimillisessä toiminnassa ja tekemisessä arvot ovat aina hierarkioita: jotakin tavoitellaan, koska…. jne. Kun puhutaan viimekätisistä yhteiskunnallisista arvoista, olisikin hyvä puhua perusarvoista.
Jos uskonnollinen suvaitsevaisuus, ja uskontojen ymmärtäminen allegorisesti, auttaa ihmiskuntaa ja erilaisia poliittisia yhteisöjä omaksumaan universaalit ihmisoikeudet ja demokratian perusarvoiksi, niin hyvä niin. Perimmältään luulen kuitenkin jokaisen ihmisen olevan, uskonnostaan tai sen puuttumisesta huolimatta, sen eksistentiaalisen (nietzeläisen?) valinnan edessä, uskoako ihmisten tasa-arvoisuuteen vai eriarvoisuuteen.
Toistan vielä. Modernin yhteiskunnallisen elämän perusarvoja ovat universaalit ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia. Ne ovat kriteerejä, joita tulee soveltaa sekä luokkaristiriitojen että globalisaation aiheuttamien ongelmien sovitteluun. Jos arvokeskustelu on tullut mukaan politiikkaan, se on syytä toivottaa sydämellisesti tervetulleeksi.