Suomen hallitus on ohjelmansa mukaisesti käynnistämässä perustulo-kokeilua. Siitä, mitä oikeastaan aiotaan kokeilla, on julkisuudessa kerrottu niukasti.
Perustulosta – johon alun perin viitattiin kansalaispalkan käsitteellä – on Suomessa kuten muutamissa muissakin maissa keskusteltu jo pitkään. Suomessa jokaisella puolueella tai puoluetta lähellä olevalla ajatushautomolla on asiasta oma mallinsa.
Toistaiseksi keskustelu aiheesta on kuitenkin ollut lähinnä akateemista. Kansan syviä rivejä se ei ole tavoittanut. Hallituksen käynnistämä kokeilu saattaa tehdä aiheesta ns. poliittisen, eli puolue- ja ay-poliittisen kädenväännön, kohteen. Luultavasti siihen kuitenkin menee vielä pitkä aika.
Henning Meyer on Social Europe nimisen nettijulkaisun päätoimittaja. Hän kirjoitti joitakin päiviä sitten kolumnin, jonka otsikkona oli ”Five Reasons Why A Basic Income Won’t Solve Tecnological Unemployment. Kirjoitus suhtautuu perustuloon kriittisesti. Kolumnin kirjoittamisen olivat kirvoittaneet joidenkin tutkimuslaitosten alkavat projektit aiheen ympärillä. Kolumni ei ole siis minkään jo valmiin mallin, vaan idean, kommentointia.
Perustuloa kannatetaan erilaisista motiiveista. Yksi on halu yksinkertaistaa monimutkaiseksi mennyttä sosiaaliturvaa. Toinen on halu vähentää sosiaaliturva-asiakkaiden nöyryyttävää ”luukuttamista”. Kolmas on halu lisätä yksilön vapautta ja oman elämän hallintaa. Paljon puhuttiin yhteen aikaan siitä, että sitten ihmisen ei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa paskaduunia. Muitakin perusteluja on esitetty.
Se kysymys, jonka valossa Meyer ensisijaisesti tarkastelee asiaa, taitaa olla Suomessa vähemmän keskusteltu. Eli voisiko perustulo ratkaista teknologisen kehityksen mukanaan tuoman työttömyysongelman? Tai olla edes osaratkaisu?
Kaikki taitavat nykyisin ymmärtää, että teknologinen kehitys tappaa ammatteja ja synnyttää kokonaan uusia. Yhteiskunnan pääasiallinen strategia kohdata tämä ongelma on ollut – ja pitääkin olla – täydennys- ja uudelleenkoulutus. Mutta se ei tunnut riittävän.
Teknologian kehityksen ansiosta tuottavuuden jatkuva kasvu on niin nopeaa ja niin mittavaa, että kansantalous pyöriäkseen ja tuottaakseen kaiken ihmisten tarvitseman ei yksinkertaisesti tunnu työllistävän kaikkia ihmisiä. Näin siis syntyy pysyvä ongelma: teknologinen työttömyys. Vai syntyykö? Onko se välttämätöntä?
Ongelma ei ole aivan uusi. Se on kehittynyt hiljalleen, mutta viime vuosikymmeninä teknologinen kehitys on ollut niin nopeaa, että yhteiskunta ei ole ehtinyt sopeutua. Kun siis ihmiskunnalle täysin riittävän maailman bruttokansantuotteen tuottamiseen ei enää tarvita kaikkia ihmisiä, virtaviivainen ajatus kulkee siten, että maksetaan lopuille perustuloa. Pysyvätpähän hengissä ja pitävät kulutuskysynnällään omalta osaltaan talouden pyöriä pyörimässä.
Juuri tämä ajatustapa on Henning Meyerin kritiikin kohde numero yksi. Hänen mielestään tämä ajattelutapa näkee työn vain välineellisenä rahan ansaitsemisen keinona. Meyerin mielestä työ on – ehkäpä nykyisin jo ensi sijaisesti – jotakin muuta: sosiaalisessa yhteisössä tapahtuvaa toimintaa, joka tarjoaa ihmiselle emotionaalisesti tärkeitä kontakteja toisiin ihmisiin, laajempaan yhteisöön ja koko yhteiskuntaan. Onnistumisen kokemuksia, ylpeyden aiheita omasta ammattitaidosta, sosiaalisen statuksen, itsekunnioituksen eväät.
Tämän takia Meyer suosittaa työelämän ja yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi sitä, että jokaiselle taataan työ. Vaatimus muistuttaa kieltämättä perinteistä täystyöllisyys-tavoitetta. Mutta ehkäpä se on ollut tavoite, jota on tähän mennessä lähestytty ja toteutettu liiaksi ”lapiolinjalla”.
Yleisesti ainakin aikaisemmin hyväksytty täystyöllisyys-tavoite on käytännössä siirtänyt koko huomion työttömyysturva-politiikkaan. Suuri työttömyys siis itse asiassa hyväksytään tosiasiaksi, josta ei päästä eroon kuin poikkeuksellisesti erityisen hyvän konjuktuurin aikana. Markkinat ratkaisevat ja sosiaaliturva paikkaa!
Meyerin suositus onkin radikaali sanan hyvässä merkityksessä. Yhteiskunta alkaa näyttää kovin toisen näköiseltä, jos yhteiskuntapolitiikan ykköstavoite on se, että jokaisella ihmisellä on säällinen työ, joka tarjoaa paitsi elannon, myös kaikki ne sosiaaliset ja emotionaaliset hyvät tai korvaukset, joihin edellä viitattiin. Onko se mahdollista? Vaikka maatalous ja teollisuus työllistävät nykyaikana enää rajoitetusti, palvelut voivat työllistää rajattomasti.
Meyerin perustulo-kritiikissä on neljä muutakin kohtaa. Mainitsen ne tässä lyhyesti, vaikka niillä on mielestäni vähäisempi merkitys Meyerin pääasiallisen kritiikin rinnalla. Perustulo olisi julkisten resurssien tehotonta käyttöä. Perustulo ei ratkaisisi eriarvoisuus-ogelmaa; se vain siirtää sen toiseen paikkaan. Se tulisi toteuttaa koko EU:n alueella, mikä on mahdotonta jäsenmaiden suurten erojen takia. Perustulo merkitsisi hyvinvointivaltion purkamista.
Hallituksen päätöstä kokeilla perustuloa on syytä tervehtiä tyydytyksellä, mutta on ymmärrettävä, että siinä liikutaan eksistentiaalisella – ihmisen mielekkään elämän ja olemassaolon kannalta aivan elintärkeällä – alueella. Ainakin vasemmiston tulisi tämä ymmärtää. Perustulo voi olla – ehkä? – osa inhimillistä, aktivoivaa ja kaikki järkevästi työllistävää yhteiskuntapolitiikkaa. Se voi olla myös osa rajulla tavalla pysyvästi eriarvoistavaa – fasismille haiskahtavaa – yhteiskuntapolitiikkaa.
Kokeilu on joka tapauksessa hyödyllinen, jos se herättää keskustelun yhteiskuntapolitiikan perusarvoista.