Australialainen historioitsija John Hirst (1942 – 2016) sanoo itsestään Wikipedian esittelyssä olevansa vanhanaikainen sosiaalidemokraatti.
Tutustuin John Hirstiin sattumalta. En nimittäin ollut huomannut, että hänen kirjoittamansa kirja Euroopan lyhin historia oli ilmestynyt viime vuonna Helene Bützowin erinomaisena käännöksenä ja S&S kustantamon julkaisuna. Törmäsin kirjaan toissapäivänä, jonka seurauksena istuin koko eilisen ja alun tämän päivän aamua nenä kiinni kirjassa.
Se on kiehtova, mukaansa tempaava ja viisas kirja.Tulin siitä yhä vakuuttuneemmaksi lukemisen edetessä. Kirjassa on 253 sivua, joista 60 ensimmäistä Hirst on käyttänyt esitykseen, jota hän itse kutsuu ”Euroopan lyhimmäksi historiaksi”. Siinä käydään läpi antiikin, keskiajan ja uuden ajan Eurooppa tiiviinä yleiskatsauksena.
Sen jälkeen Hirst paneutuu ”pidempään historiaan”. Siinä on seitsemän hienoa tutkielmaa, joissa Euroopan pitkää historiaa tarkastellaan eri näkökulmista: sodan ja valloitusten, hallintomuotojen, keisareiden ja paavien, kielten ja tavallisten ihmisten.
Kirjan viimeiselle osastolle Hirst on antanut otsikon ”Tuhoavia voimia”. Siinä hän tarkastelee kahdessa viisaassa esseessä ensin teollistumista ja sen aiheuttamaa vallankumouksellista yhteiskunnallista kehitystä; ja sitten kahta maailmansotaa.
Kun pääsin kirjan loppuun, laskin sen syliini ja ajattelin: en ole tainnut koskaan lukea vastaavaa näin tiivistä esitystä, joka tuntuu napakasti kokoavan loogiseksi kertomukseksi kaiken sen, mitä olen itse elämäni aikana oppinut Euroopan kehityksestä antiikista tähän päivään. Hirstin kirja ei ole vain historiallisten faktojen toteamista, vaan tarkkanäköistä keskeisten syy-seuraus -suhteiden avaamista ja kehityksen arvottamista. ”Ymmartävää” ja ”edistyksellistä” historiankirjoitusta! Todellakin kirja minun mieleeni.
Sitten katsoin, mitä Wikipedia kertoo John Hirstistä ja törmäsin hänen luonnehdintaansa itsestään: ”Olen vanhanaikainen sosiaalidemokraatti”.
Olla vanhanaikainen sosiaalidemokraatti Australiassa ja Suomessa on tietysti kaksi jossakin määrin eri asiaa. En siltikään voinut olla ajattelematta: ”Niin olen minäkin.”
Miksi en sitten ole sosialidemokraatti? Tyhjentävästä selostuksesta tulisi pitkä tarina, siksi vain lyhyesti: Ensinnäkin sosialidemokraattien pitäisi lopettaa puolueensa ja ideologiansa nimen kirjoittaminen virheellisesti. Virheellistä muotoa puolustellaan sanomalla, että se viittaa sosialismiin eikä mihinkään lipilaariin sosiaalisuuteen. Samaan aikaan puolue on jo seitsemän vuosikymmentä kavahtanut sanaa sosialismi niin, että on vain vaivoin uskaltanut kirjoittaa auki kansainvälisen kattojärjestönsä nimen ”Sosialistinen internationaali”. Kirjoitusvirheestä kiinni pitäminen heijastelee pahaa allergiaa ja identiteetti-ongelmaa.
Toiseksi. En ole koskaan pitänyt siitä erittäin tehokkaasti markkinoidusta myytistä, että sosiaalidemokraatit pelastivat maan kommunismilta (ja Neuvostoliitolta). Kontrafaktuaalinen historian vaihtoehtojen pohdiskelu on aina ongelmallista, mutta silti: Mitä Suomelle olisi tapahtunut, jos sotaa edeltäneen ajan sosiaalidemokraattiset äänestäjät eivät olisi sankoin joukoin siirtyneet äänestämään Skdl:ää vuonna 1944? Onneksi sosiaalidemokraatit tulivat ulkopoliittisesti järkiinsä 60-luvun puolivälissä. Harmillinen myytti elää kuitenkin omaa elämäänsä (ja liian monet sillä ratsastavat) vielä tänäkin päivänä.
Kolmanneksi: Olen liian vanha vaihtaakseni puoluetta. Sitä paitsi ensin Skdl:stä ja sitten Vasemmistoliitosta on tullut paljolti juuri sitä, mitä toivoin Skdl:n kehitykseltä siihen vuonna 1969 liittyessäni. Kaikkine hölmöilyineenkin puolueeni on ollut hyväksi sekä Suomelle että vasemmistolle. Nykyisin puolueiden kehitykseen kohdistuvat toiveeni ovat lähinnä sitä, että haluaisin nähdä vasemmistopuolueiden ja vihreiden löytävän lisääntyvästi toisensa sekä yhteiskunta-teoriassa ja -analyysissa että käytännön politiikassa.
En malta vielä jättää kokonaan Hirstin kirjaa ja sen minussa herättämiä assosiaatioita.Viimeisessä luvussa kirjan käännös puhuu Neuvostoliiton itä-eurooppalaisten satelliittimaiden valtiaista kansandemokraatteina. Tämä on asia, jonka voi ajatella menevän myös kirjan kääntäjän Helene Bützowin piikkiin. Hirst on aivan selvästi käyttänyt termiä peoples democrats. Se onkin loogista, koska Neuvostoliitto ja Itä-Euroopanmaat itse mainostivat näitä maita termillä Peoples Democracies. Hirstin sanavalinta on kuitenkin epätavallinen, koska useimmat historioitsijat puhuvat näiden maiden valtiaista kommunisteina.
Hirstin asemassa minä olisin käyttänyt valtavirtaista käsitettä kommunistit, koska se tuo selvästi esille maiden satelliittiluonteen. Hirstin sinänsä looginen sanavalinta tuottaa kuitenkin aivan erityisen ongelman suomen kielessä. Meillä, suomalaisessa demokratiassa, nimittäin oli olemassa puolue, Skdl, jonka jäseniä ja kannattajia kutsuttiin nimellä kansandemokraatit.
Termi oli vaikea Suomessakin. Muistan, että jotkut näkyvät enemmistökommunistitkin käyttivät ilmausta ”kansandemokraatit ja kommunistit”, vaikka loogista oli ymmärtää, että kaikki Skdl:n jäsenet ja kannattajat olivat kansandemokraatteja riippumatta siitä olivatko he Skp:n (joka oli Skdl:n jäsenjärjestö) jäseniä vai Skdl:n yhdistysten jäseniä. Molempia oli paljon, ei-kommunisteja tai sosialisteja enemmän kuin kommunisteja.
Vielä vaikeampaa olisi ollut (ja on tietysti edelleen historian kirjoitusta ajatellen) kansainvälistää ja kääntää suomalainen termi kansandemokraatit, koska se viittasi länsieurooppalaisittain täysin uniikkiin ilmiöön.
Hirstin kirja tuo etsimättä mieleeni myös 80-luvun loppupuolella ja vielä 90-luvulla suositun hokeman, että suurten kertomusten aika on ohi. En koskaan pitänyt siitä. Tulkitsin hokeman suosiota siten, että sen kommunismiin samaistuneet käyttäjät tunsivat menettäneensä oman suuren tarinansa ja sen uusliberalismiin samaistuneet käyttäjät tunsivat voittaneensa lopullisesti kommunismin vaaran. Tulkinnat olivat ikäänkuin toistensa peilikuvia. Molemmat itsekeskeisiä ja ahdaskatseisia.
Hirstin kirja kertoo yhden oikein suuren kertomuksen ja sijoittaa sitten sen sisään useampia suuria tarinoita. Eikä Hirst suinkaan usko, eikä yritä uskotella lukijoilleen, että suuret kertomukset olisivat nyt tulleet loppuunsa. Jos kirjan lukijalle jää se mielikuva, että historia jatkuu, että Euroopan ja koko ihmiskunnan tarina jatkuu, että talouden, politiikan ja kulttuurin instituutioiden tarinat jatkuvat, silloin lukija on ymmärtänyt lukemansa oikein.
Toinen hokema on, että historiasta ei voi oppia muuta kuin että siitä ei voi oppia mitään. Voi kuinka tyhmä käsitys! Mistä sitten voi oppia, ellei historiasta? Silloin kun kysymys on siitä, miten meidän ihmisten on hyvä elää toistemme kanssa.