Markkinatalous ja sosialismi

Sixten Korkman oli maanantaina 2.1.2023 Roman Schatzin ohjelmassa haastateltavana. Aihe ei ollut sen vähäisempi kuin yritys koko maailman ymmärtämiseen käyttämiemme ideologisten käsitteiden avulla. Ohjelman ingressi tosin sanoi asian näin: ”Vuoden ensimmäisessä Maamme-kirjassa pohditaan talouden, yhteiskunnan ja ihmiskunnan vointia ja kehitystä ja yritetään löytää taivaanrannalta hopeareunusta ja muita positiivisia merkkejä.”

Jos sinulla on koskaan ollut vähäisintäkään mielenkiintoa tätä laajaa aihealuetta kohtaan, kannattaa kaivaa esiin Yle Areenasta tuo ohjelma ja kuunnella. Se on tiivis, asiallinen ja informatiivinen johdatus maailman poliittis-taloudellis-ideologiseen ymmärtämiseen, mutta samalla oikein viihdyttävä tunti. Roman Schatz on tavattoman etevä haastattelija.

Pidän Sixten Korkmania Suomen etevimpänä ekonomistina juuri poliittis-taloudellis-ideologisten kysymysten kansantajuistajana. Hänellä on siinä taustana paitsi laaja lukeneisuus myös vankka käytännön kokemus. Arvostan häntä erittäin suuresti. Se ei kuitenkaan estä minua olemasta rajusti eri mieltä eräistä hänen omaksumistaan keskeisistä käsitteistä ja niiden käytöstä.

Etenkin vasemmiston kannalta erittäin harmillinen on se kylmän sodan vuosina hegemonisen – ja sittemmin suorastaan kanonisoidun – aseman saavuttanut näkemys, että maailma jakautui sosialistiseen ja kapitalistiseen maailmaan. Se määritti samalla sosialismi ja kapitalismi sanojen merkityksen. Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen näiden käsitteiden aatehistorialliseen perustaan olisi voitu etenkin vasemmistossa luoda uusi katse. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut – ainakaan vielä.

Kannattaa kiinnittää huomio siihen, että sekä Neuvostoliiton johtama ”sosialistinen” kansainyhteisö että lännen ”kapitalistiset” maat olivat yksimielisiä näiden epiteettien merkityksestä. Se oli molemmille edullista. Erona oli vain, että se mikä toiselle oli positiivista oli toiselle negatiivista. Vihollisuus oli rakentunut sisään näihin yhteiskunta- ja talousjärjestystä tarkoittaviin sanoihin.

Sixten Korkman käyttää kapitalismi ja markkinatalous sanoja synonyymeina eli samaa asiaa tarkoittavina käsitteinä. Se on yleistä, useimmat ihmiset tekevät juuri niin. Modernin vasemmiston näkökulmasta se on kuitenkin peräti valitettavaa ja modernin vasemmistolaisen ajattelun edistämisen kannalta ehkä suurin este.

Se Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen Lontoossa vuonna 1902 pitämä kokous, jossa puolue jakautui bolsevikkeihin ja mensevikkeihin oli kohtalokkaampi kuin on yleensä ymmärretty.

Koko sosiaalidemokraattisessa liikkeessä, Saksan suuri puolue SPD mukaan lukien, oli omaksuttu se marxilaiseksi ymmärretty kanta, että sosialismi tarkoittaa kaikkien tuotantovälineiden (siis pääomien) yhteistä (lähinnä valtiollista) omistamista. Euroopan sosialistisissa puolueissa oli yleinen myös se ymmärrys, että sellaisen yhteiskunnallisen tilan aikaansaamiseksi tarvitaan vallankumous. Varsinkin Saksan SPD:ssä kannatusta nautti Karl Kautskyn ajatus, että vallankumous tapahtuu demokraattisesti parlamentin säätämällä lailla. Ajatus on luonnollinen, koska SPD:n kannatus oli jo 1870-luvulla kohonnut valtavan suureksi. Oli luontevaa uskoa, että koko työväenluokka (eli kaikki palkkatyötä tekevät) tulisivat pian SPD:n kannattajiksi ja SPD parlamentin enemmistöksi.

Tsaristisen Venäjän tilanne oli kokonaan toinen. Kaikki tsaarien yksinvaltaa vastaan suunnattu poliittinen toiminta oli ankarasti kiellettyä ja vainottua. Ei siis ollut ihme, että tuossa Lontoon kokouksessa vuonna 1902 sosiaalidemokraattien enemmistöä kiehtoi Vladimir Leninin johdolla ajatus sotilaallisesti organisoidusta puolueesta, joka yhteiskunnallisena etujoukkona tekee vallankumouksen keinoja kaihtamatta ja perustaa (tilapäisesti kunnes uuden järjestyksen legitimiteetti on varmistettu) niin sanotun proletariaatin diktatuurin.

Elävä elämä meni kuitenkin aivan toisin kuin sekä saksalaiset että venäläiset sosiaalidemokraatit olivat ajatelleet ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sota päättyi siihen, että hävinneessä Saksassa keisarivalta kukistui ja valtaan nousi sosiaalidemokraattien johtama demokraattinen hallitus. Myös Venäjällä tapahtui sodan vuoksi helmikuussa 1917 vallankumous ja valtaan nousi demokratian nimiin vannova hallitus.

Weimarin tasavalta oli demokratia, jossa oli liian vähän demokraatteja. 30-luvun alussa vallan kaappasi äärinationalistinen ja fasistinen NSDP (eli Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue) ja perusti totalitaarisen diktatuurin.

Venäjän heikolta helmikuun demokratialta vallan kaappasivat lokakuussa 1917 Leninin johtamat bolsevikki-sosiaalidemokraattit, jotka pian nimesivät puolueensa Venäjän kommunistiseksi puolueeksi.

Saksalaisten pettymys ja turhautuminen maansa häviöön ensimmäisessä maailmansodassa ja kommunistisen diktatuurin synty Venäjälle olivat ne kaksi seikkaa, jotka olivat tärkeimmät edellytykset ja vallan peruspilarit Adolf Hitlerin NSDP:lle.

Milloin kylmä sota alkoi? Tavallaan välittömästi ulkovaltojen Venäjän valkoisia kenraaleita tukeneiden sotaretkien jälkeen, jolloin Venäjän uusi ”sosialistinen työläisvaltio” vielä nautti monien lännen intellektuellien ihastunutta kannatusta. Neuvosto-venäjän yhteiskuntajärjestelmä ymmärrettiin kuitenkin lännessä yleisesti omistavien luokkien kannalta etenkin yhteiskuntapoliittisena esimerkkinä erittäin vaaralliseksi.

Monien historioitsijoiden mielestä toinen maailmansota oli ensimmäisen jatke. Näkemys on hyvin perusteltu sikäli, että sodan aloitti ensimmäisen maailmansodan häviöönsä ja sen rauhanehtoihin tyytymätön Saksa. Siitä oli lisäksi tullut suurvalta myöhään, vasta Bismarkin politiikan ansiosta 1870-luvulla. Saksa tuli mukaan kilpailuun siirtomaista vaiheessa, jossa se alkoi jo olla myöhäistä. Suhteellisen nuori Neuvosto-Venäjä sekä kaikki sen ja Saksan välissä olevat maat siinsivät Hitlerin mielikuvissa saksalaisina siirto- tai alusmaina.

Jo ensimmäisen maailmansodan aikana oli Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilsonin johdolla hahmoteltu demokraattisiin arvoihin perustuvaa maailmanjärjestystä, joka osittain institutionalisoituikin perustetussa Kansainliitossa. Isolationalismin sodan jälkeen saaman suuren suosion vuoksi (eli asenteen: hoitakoot eurooppalaiset itse omat sotkunsa!) Yhdysvalloista ei kuitenkaan tullut Kansainliiton jäsenvaltiota.

Toinen maailmansota hahmottui jo sodan aikana liittoutuneiden valtioiden mielissä demokratian itsepuolustukseksi fasismia vastaan. Kuuluisan Atlantin julistuksen allekirjoittivat elokuussa 1941 Franklin Delano Roosevelt ja WinstonChurchill. Tammikuussa 1942 Neuvostoliitto ja yli kaksikymmentä liittoutunutta valtiota yhtyivät julistukseen ja sen periaatteisiin. Myöhemmin, kun Saksa oli lyöty, Atlantin julistus oli vuonna 1945 pohja Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n peruskirjalle.

Kaksi maailmansotaa 1900-luvun alkupuolella olivat mutkikas ja raskas tie demokratian perusarvojen – ihmisten poliittinen tasa-arvo, kansojen loukkaamaton itsemääräämisoikeus ja sodan kriminalisointi ulkopolitiikan välineenä – yleiselle tunnustamiselle. Myöhemmin 1960- ja 1970-luvuilla ihmisten poliittisia ja sosiaalisia ihmisoikeuksia on YK:n aloitteesta täydennetty useilla kansainvälisillä sopimuksilla.

Miten vasemmisto sijoittuu tähän kuvaan? Neuvostoliiton synty jakoi vasemmiston välittömästi. Yksinkertaistettuna vaihtoehdot olivat: joko valita usko Neuvostoliiton mallin mukaiseen väkivaltaiseen vallankumoukseen ja proletariaatin diktatuuriin, tai hitaampi demokraattinen eteneminen parlamenteissa ja ammattiyhdistysliikkeessä?

Kommunistista perspektiiviä vastaan alkoivat puhua lisääntyvät tiedot Neuvosto-Venäjän yksipuoluejärjestelmän vainoharhaisesta totalitarismista, vankiloista ja poliittisesta vainosta. Itä-Euroopan maiden alistamisen toisen maailmansodan lopulla Neuvostoliiton satelliiteiksi jotkut kommunistit tulkitsivat aatteen elinvoiman osoitukseksi, toiset sen heikkoudeksi ja aatteen vararikoksi. Neuvostoliiton kansantalouden kasvuluvut 20- ja 30-luvuilla ja uudelleen toisen maailmansodan jälkeen 50-luvulla hurmasivat monia kommunisteja. Intellektuaalisesti liian monet ihmiset piti kommunismiin uskovina vielä 70-luvullakin eräänlainen marxilaisuudeksi ymmärretty ”rapatessa roiskuu”-filosofia. Huonoa hallintoa ja ihmisoikeuksien polkemista pidettiin väistyvänä historiallisen välttämättömyytenä, jota on vain siedettävä, vaikka se ikävää onkin.

Asetelma muodostui absurdiksi. Sosiaalidemokraatit sanoivat edustavansa demokraattista sosialismia. Neuvostoliitto sanoi edustavansa ainoaa olemassa olevaa, reaalista sosialismia. Neuvostoliiton väite oli – valitettavasti – monien sosiaalidemokraattienkin silmissä uskottava, koska Neuvostoliitossa tuotantovälineet olivat hyvin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta valtion omistuksessa – ja sitähän juuri pidettiin sosialistisen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän ratkaisevana kriteerinä.

Tämäkään ei riittänyt Neuvostoliitolle ja sen kommunistiselle puolueelle. Se julisti mielellään, että lännen sosiaalidemokratia on sosialismin petturuutta, koska se oli täysin sopeutunut elämään kapitalistisessa markkinataloudessa yrittämättäkään muuttaa sitä. Väite upposi moniin kommunisteihin, mutta vaikutti myös sosiaalidemokraattisten puolueiden kannattajien keskuudessa. Lopulta voidaan sanoa, että Neuvostoliitto voitti tämän julkisen kiistan sosialismin käsitteestä. Kun liberaali ja porvarillinenkin julkisuus oli samaa mieltä Neuvostoliiton kanssa, että juuri se edusti sosialismia, niin vähitellen ainakin 70-luvulta alkaen monet lännen sosiaalidemokraattiset puolueet lakkasivat kokonaan identifioitumasta sosialismin tavoitteeseen.

1970-luvulla Euroopan kommunistisen liikkeen piirissä syntyi eurokommunismiksi kutsuttu poliitinen ideologia. Se tarkoitti käytännössä sitä, että Italian, Ranskan ja Espanjan kommunistiset puolueet ilmoittivat sitoutuvansa kaikissa oloissa demokraattisiin menetelmiin ja Euroopan yhteisöjen arvoihin. Se ei maailman silmissä ollut suurikaan uutinen, sillä käytännössä näin oli tapahtunut jo aikaisemmin. Asialle vain annettiin uusi nimi. Sivumennen totean, että Suomen SKP:n enemmistössä sama kehitys käytiin läpi jo 60-luvulla. Filosofisesti eurokommunistinen uudistuminen jäi kuitenkin vaatimattomaksi ennenkaikkea siksi, että puolueet jäivät roikkumaan kiinni kommunismin käsitteessä, jonka Neuvostoliiton todellisuus oli jo silloin kompromettoinut lopullisesti ja ilmeisen peruuttamattomasti.

Sama lopullisuus ja peruuttamattomuus ei kuitenkaan voi mitenkään koskea käsitettä sosialismi, vaikka Neuvostoliiton todellisuus ja siihen liitetty sosialismin käsitteen ymmärtämisen tapa, olivat ja ovat tehneet parhaansa, jotta sekin käsite unohdettaisiin historian romukoppaan. Vuonna 2018 ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana Axel Honnethin kirja Sosialismin idea. Sen kirjoittamisen motiivi oli Honnethin mielipaha siitä, että sosialismin idea on yleisesti käsitetty väärin tai unohdettu. Hän on vahvasti sitä mieltä, että vasemmisto tarvitsee terveen identiteetin rakentamiseksi itselleen sosialismin käsitteen, joka ankkuroituu oikein aatehistorialliseen dialektiikkaan. Honneth on Frankfurtin yliopiston sosiaalitutkimuksen laitoksen johtaja. Taustaa omaava auktoriteetti, jota kannattaa kuunnella.

En tässä pyri esittämään uskollisesti Axel Honnethin ajatusrakennelmia. Yksi niistä on kuitenkin erityisen tärkeä: sosialismissa on kysymys sosiaalisen vapauden edistämisestä.

Sosialismi on siis ideologia, joka antaa toiminnalle – tutkimukselle, yhteiskuntapoliittiselle ideoinnille ja poliittiselle toiminnalle – suunnan. Se vastaa kysymykseen, minkälaisia lakeja on säädettävä, minkälaisia instituutioita on luotava ja ylläpidettävä, jotta vapaus jokaisen ihmisen itsensä toteuttamisena toteutuisi mahdollisimman monelle ihmiselle.

Olen toisessa yhteydessä esittänyt, miten suomalainen (ja laajemmin OECD-maiden) nykytodellisuus olisi helpointa ymmärtää. Me puhumme hyvinvointi-yhteiskunnasta. Sen on syytä hahmottaa koostuvan kahdesta elementistä: hyvinvointi-valtiosta ja sopimus-yhteiskunnasta.

Hyvinvointivaltio on niiden lakisääteisten instituutioiden kokonaisuus, jotka ovat olemassa demokraattisessa yhteiskunnassa turvatakseen ja edistääkseen jokaisen kansalaisen ja koko yhteiskunnan hyvinvointia. Se rahoitetaan verovaroin.

Sopimus-yhteiskunta on reilu kansalaisyhteiskunta. Sen keskeinen instituutio ovat työmarkkinat, mutta siihen kuuluvaksi voidaan katsoa myös valtava määrä kaikenlaista järjestö- ja poliittista toimintaa. Sopimusyhteiskunnan reiluuden ratkaisee pitkälle se julkinen keskustelu, joka koskee mm. efektiivistä tulonjakoa palkkatyön, yrittäjätulon ja pääomatulojen välillä, auttamisen periaatteita ja yksilön sosiaalisia oikeuksia.

Sosialismi näin ajatellen ei ole talousjärjestelmä, jonka olemassa olon tai ei-olemassaolon määrää yksi kriteeri. Se on paljon laajempi ajattelutapa, ideologia, joka määrittää erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden kehittämisen suunnan.

Aatehistoriallisesti liberalismi syntyi 1600-luvulla väljentämään perinteisen feodaalisen ja usein uskonnollisesti ahdaskatseisen yhteiskunnan yksilölle tarjoamia mahdollisuuksia. Kiivaan teollisen vallankumouksen pyörteissä syntyi kapitalismi, jossa pääomien omistajien ja yrittäjien katsottiin asettuneen luokkana maat omistaneen vanhan yläluokan tilalle. Kapitalismin operatiiviseksi määritelmäksi sopii hyvin sosialistisen vasemmiston näkökulmasta, että se on pääoman omistajien kohtuutonta yhteiskunnallista valtaa. Missään objektiivisessa merkityksessä sanaa kapitalismi ei voida edes käyttää, koska sana on yhteiskunta-filosofisten erimielisyyksien ytimessä.

Markkinatalous on hieno järjestelmä, joka on vuosisatojen kuluessa kehittynyt vastaamaan mitä erilaisimpiin inhimillisiin tarpeisiin. Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinatalous. Kapitalismi on atribuutti, laatumäärre. On luonnollista, että tulojen jakautumisen reiluudesta kiistellään demokratiassa.

Sosialismi ei ideana ja ideologiana kuitenkaan rajoitu vain tuotetun arvon reilun jaon kysymyksiin. Sosialistiset liikkeet sosiaalisen vapauden edistäjinä ovat herkkiä tunnistamaan kaikkea yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, alistussuhteita ja syrjäyttämistä.