Sanaa “ideologia” käytetään yleisesti leimaamaan keskustelun vastapuolen aatteellisesti värittynyttä ajattelua, kuten lauseessa “Jalmarin ajattelu on vihreän ideologian sumentamaa”.
Todellisuudessa ideologia on jotain aivan jokapäiväistä ja samalla näkymätöntä. Se ilmenee esimerkiksi erilaisina fantasioina tai ajattelun ja toiminnan ristiriitoina, kuten lihapuheena ja lentohäpeänä.
”Aah mikä nautinto!”
Jossain on epäilemättä ihmisiä, jotka syövät lihaa ilman minkäänlaista moraalista ongelmaa. Emme vain kuule heistä koskaan. Äänekkäimmin lihasta puhuvat eräänlaiset liha-aktivistit: aina kun “valtamedia” erehtyy uutisoimaan jotain kasvissyöntiin tai ilmastoon liittyvää, kommenttipalstat täyttyvät kirjaimellisesti sadoista seuraavanlaisista kommenteista:
“Syön lihaa joka päivä, ja näin tulen tekemään niin kauan kuin elän”
“Aamullakin laitan puuron sekaan vähintään sata grammaa jauhelihaa niin kasvaa lihakset.”
“Vegaanitkin syövät salaa lihaa.”
“Eiköhän se ole jokaisen henkilökohtainen asia mitä syö. Itse en koskaan lihan syöntiä lopeta – enkä myöskään lentokoneella matkustamista.”
“Käy niin vihaksi, että lisään lihan syöntiä. Syön lihaa jälkiruuaksikin.”
“Kuulin taannoin pikkulapsesta, joka oli niin allerginen, että hän pystyi syömään ainoastaan poronlihaa.”
“Periaatteesta syön tämän jälkeen enemmän lihaa ja alan seurata moottoriurheilua.”
“Se vain on niin, että ihminen on luotu lihaa syömään ja piste. Taidan tästä lihan ostoon!”
“Kylläpä on komea kuva lihapaketista, tulipa oikein vesi kielelle. Aah mikä nautinto!”
Lihansyönnistä saatavaa nautintoa kuvataan niin ylettömästi, että siinä olisi 1950-luvun karjalaismuori ihmeissään. Uskomattomiin sfääreihin nouseva hehkutus herättää väistämättä kysymyksen: jos kerran lihansyönti on niin vahvalla pohjalla, miksi siitä täytyy kertoa niin kovaan ääneen, ja kenelle vakuuttelu on suunnattu?
Ongelman ydin on se, että lihansyönti on jo valmiiksi pilalla. En tarkoita lihan makua, joka on varmasti yhtä miellyttävä kuin ennenkin; tarkoitan lihansyöntiä kokemuksena. Suhteessa syyllisyyteen, jota ilmastokriisi, epäinhimillinen tehotuotanto tai kulttuurin murros aiheuttavat, mehevinkään sisäfilepihvi ei tuota sellaista nautintoa kun siltä odotetaan. (Täytyy muistaa, että suomalaiset ovat keskimäärin hyvin koulutettuja ja lukutaitoisia, joten tietämättömyyteen on vaikea vedota.)
Jotta voisi palauttaa nautinnon, liha-aktivisti tarvitsee syyllisen, vihervasemmistolaisen “kulttuurieliitin”, joka yrittää varastaa nautinnon “kansalta”. Nautinnon ytimeksi muodostuukin nyt fantasia vihervasemmistolaisen raivosta, kun tämä joutuu seuraamaan liha-aktivistin mässäilyä. Siksi nautinnollisin hetki ei ole itse lihansyönti vaan siitä kertominen julkisesti. Siksi kommenttipalstojen värikkäinkään lihapuhe ei välttämättä oikeasti johda siihen, että kommentaattori lähtisi “lihan ostoon”.
Identiteetin rakentaminen vastakkainasettelun varaan johtaa myös johtaa autoilun ja lihansyönnin kohottamiseen jonkinlaisiksi sakramenteiksi – ja vastaavasti vegaanien ja polkupyöräilyn demonisointiin. Vielä 50 vuotta aiemmin juuri kukaan ei olisi jaksanut pitää aiheesta kummoistakaan meteliä.
#lentohäpeä
Onko vihervasemmistolainen kulttuurieliitti ylipäänsä olemassa? Tutkija Elizabeth Currid-Halkettin mukaan on: korkeasti koulutetuilla kaupunkilaisilla ei talouspoliittisista syistä ole enää samanlaisia mahdollisuuksia elintason nousuun tai yhteiskunnan arvoasteikoissa kohoamiseen kuin vaikkapa 80-luvun jupeilla. Siksi uusi eliitti pyrkii erottautumaan massasta vähäeleisillä, mutta tarkkaan koodatuilla kulutus- ja elämäntapavalinnoilla.
Kuunteletko Kendrick Lamarria tai Blood Orangea? Syötkö cevicheä ja bibimbapia? Onko kassissasi joogamatto? Pyöräiletkö töihin? Matkustatko lomalla Marokkoon surffaamaan? Juotko kahvisi kestomukista? Joko näit uusimman Almodovarin? Onko tietokoneessasi omenalogo? Asutko ylihintaisessa asunnossa keskustassa? Vietkö lapsesi arkkitehtuurikouluun? (Omat vastaukseni: 8/10)
Signaalit luonnollisesti vanhenivat jo sinä aikana kun kirjoitin edellisen kappaleen, mutta ainakin joskus lähihistoriassa ne signaloivat kulttuurisesta pääomasta, kuulumisesta tiettyyn ihmisryhmään ja tietyin osin myös tiedostavuudesta ja ympäristöystävällisyydestä. Samalla ne rajaavat ulos suuren joukon ihmisiä, joilla on väärä musiikkimaku, asuinpaikka ja tylsät harrastukset.
Urbaanin eliitin ideologinen ristiriita nousee ehkä selvimmin näkyviin lentämiseen liittyvän häpeän ja ahdistuksen muodossa. Edelläkävijät ovat jo aikaa sitten vähentäneet autoilua ja lihansyöntiä, ja ostavat vaatteensa mieluiten keskustan kirpputoreilta. Reppureissailu on kuitenkin niin keskeinen osa elämäntapaa ja identiteettiä, että siitä luopuminen on käytännössä melkein mahdotonta. Kuvittele että kieltäydyt jatkossa kokonaan lentämästä; kuinka se vaikuttaa työhösi, parisuhteeseesi, perheesi lomailuun? Entä jos osa perheestäsi asuu Berliinissä tai San Franciscossa?
Kuitenkin jo yksi kaukolento nollaa täysin vuoden tai kahden kasvissyönnin tuottaman ilmastosäästön. Käytännössä paljon matkusteleva tiedostava kuluttaja saattaa siis tuottaa huomattavasti enemmän päästöjä kuin autoileva liha-aktiivi, joka käy vain Tallinnassa ostamassa halpaa alkoholia. (Korostan, että asetelma on hypoteettinen: kaikki hipsterit eivät lentele kaukomaihin, ja vastaavasti peräkylän Jarmo saattaa lentää joka jouluksi Bangkokiin.) Niinpä #lentohäpeä ilmestyy oireen tavoin ihanan palmurannan instagram-kuvaan.
Maailma muuttuu
Näiden lisäksi on tietysti muitakin suhtautumistapoja sekä lihaan että lentämiseen. Etuoikeutettu talouseliitti ei tunnetusti juuri mieti ilmastoa yksityiskoneissaan tai miljoonajahdeillaan; heille eriarvoisuus on luonnollinen osa elämää, joten he ovat ansainneet myös muita suuremman siivun luonnonvaroista. Todellinen aktivisti taas elää kuten saarnaa, eli on luonnollisesti jo pitkään sekä ollut vegaani että matkustanut vain junalla tai purjeveneellä.
Lomalennoista etelään tuli normaali osa suomalaisten elämää jo 1960-luvun aikana, ja liha on (tosin huomattavasti nykyistä vähemmässä määrin) kuulunut perinteiseen suomalaiseen ruokavalioon. Nyt ilmasto- ja ylikulutusraportit kertovat, että molemmista on tingittävä. Elämäntapojen muuttaminen ei ole helppoa; vaikka itse toki tiedämme että lentäminen on haitallista, kuvittelemme että muut pitävät lentämistä normaalina tai jopa pitävät meitä outoina ja hankalina jos kieltäydymme. Siksi odotamme että joku muu tekee muutoksen puolestamme tai kieltää lentämisen lailla – ja korostan, että jos ilmastonmuutos halutaan pysäyttää, muutoksen on todella tapahduttava systeemin eikä yksilöiden kulutusvalintojen tasolla.
’Vallankumouksen’ edellytyksenä on kuitenkin yleisen ilmapiirin muutos. Lihapuheen ja lentohäpeän muodossa purkautuva ahdistus on kuitenkin merkki siitä, että ideologinen kamppailu on jo käynnissä.