Olin vähän aikaa sitten mielenkiintoisessa kirjanjulkistustilaisuudessa Tampereen yliopiston tiloissa. Siellä julkaistiin professori Pasi Pyöriän toimittama ja kokoama työelämää käsittelevä kirja: ”Työelämän myytit ja todellisuus”.
Teoksen pääsanoma oli. että ”suurin osa palkansaajista ja yrittäjistä voi hyvin ja ovat tyytyväisiä työhönsä”. Vähän on ehkä pätkätöitä ja epätyypillisiä työsuhteita, mutta ne eivät juuri ole lisääntyneet joten niistä ollaan turhaan huolissaan ja elämöidään liikaa. Suurimmalla osalla työntekijöistä on pysyvät pitkäaikaiset työpaikat.
Kirjan väitteet pitävät faktisesti paikkansa, mutta eivät kuitenkaan kerro koko totuutta. Niiden perustana ovat vain työssäkäyvien todellisuus, mutta niistä puuttuvat kaikki työttömät ja työvoiman ulkopuolella olevat (yhteensä n. puoli miljoonaa), jotka eivät ole työn onnesta päässeet osalliseksi.
Olin juuri tutustunut toisen historian professorin Juha Siltalan uutuusteokseen: ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot”. Sen lopputulema oli täysin päinvastainen kuin Pyöriän toimittamassa kirjassa. Kirjan olivat kirjoittaneet akateemisten eturivin tutkijat kuten mm. Jouko Nätti, Pasi Pyöriä, Antti Saloniemi, Pekka Virtanen, Satu Ojala, Armi Mustosmäki jne.).
Siltalapuolestaan kertoo kirjassaan keskiluokan elämänhallinnan ja työpaikkojen katoamisesta. Pelon ilmapiiri ja työpaikan säilyttäminen on ongelma myös suomalaisessa työelämässä. Otin näiden kahden kirjan poikkeavat näkemykset esille julkistustilaisuudessa ja ihmettelin täysin erilaista lopputulemaa.
Herätin arvatenkin hämmennystä, kun kysyin kirjan tekijöiltä: ”Mitenkä on mahdollista, että verovaroilla toimivat akateemiset tutkijat voivat päätyä näin vastakkaisiin lopputuloksiin? – ja jatkoin: ”Mitä tällaisesta yliopistotason tutkimuksesta on apua poliittisille päättäjille, jotka joutuvat tekemään eduskunnassa myös työelämää ja työttömyyttä koskevia päätöksiä?”
Arvatenkin en saanut kysymykseen vastausta. Minusta syy erilaisiin lopputuloksiin on kuitenkin hyvin yksinkertainen. Olen jo aikaisemmin kritisoinut tämän blogin palstoilla työelämän tutkijoita otsikolla: ” 6. Miksi työelämän tutkijat eivät tutki työttömyyttä?”
Siinä arvostelin työelämän tutkijoiden tekemää kapea-alaista ”sektoritutkimusta”. Edellä mainittujen kahden kirjan vertailu todentaa, kuinka vaarallista lopputuloksen kannalta on tällainen työelämän tutkijoiden kapea-alainen sektoritutkimus.
Niissä tarkastellaan vain mennyttä aikaa pitkällä aikajaksolla, ei ennakoida tulevaa eikä edes nykyisin tapahtuvia nopeita työelämän muutoksia.
Esimerkiksi Vuonna 2016 naisten solmimista uusista työsuhteista 60 prosenttia oli määräaikaisia, kun taas miesten uusista työsuhteista 48 prosenttia.
Juha Siltalan analyysin vahvuus on juuri se, että hän tarkastelee työelämän kehitystä huomattavasti laajemmasta perspektiivistä. Sen hän aloitti jo edellisessä kirjassaan ”Työelämän huonontumisen lyhyt Historia”.
Kummassakin kirjassa hän tarkastelee työelämän kehitystä globalisaation, digitalisaation, tulojen jakautumisen ja eriarvoistumisen kehityksen kautta. Niiden valossa työelämästä on tullut hengissä pysymisen helvettiä yhä useammalle kansalaiselle niin meillä kuin muualla.
Eikä sen todentamiselle tarvita edes kummempaa tilastotietoa. Kerroin kirjan julkistamistilaisuudessa, että nykypäivän työelämän tutkijoilta puuttuu empiirinen tieto työelämän kehityksestä.
Kerroin, että olen sen verran iäkäs, että tulin työelämään 60-luvun alkupuolella. Silloin sai työpaikan aina ja takuuvarmasti. Ei tarvinnut lähettää kahtasataa hakemusta ja CV:tä, vaan marssi läheisemmälle rakennustyömaalle ja aina lautapojan tai apumiehen paikka löytyi. Takuuvarmasti löytyi myös joku lapiomiehen, varastomiehen, rahastajan, sekatyömiehen, metsurin tai joku muu vähän koulutusta vaativa työpaikka.
Silloinkin oli keikkatöitä, mutta silloin oli myös varmaa, että jotain töitä aina löytyi. Nyt on tarjolla vain puhelinmyyntiä, mainostenjakamista, mansikanpoimintaa nollatuntisopimuksia tai provisiomyyntiä olemattomilla prosenteilla ja palkkioilla, jolla ei enää elä.
Palkka ei ollut tuolloin kummoinen, mutta ei se ollut ihmeellinen muillekaan, mutta riitti sillä hintatasolla. Tuloilla kuitenkin tultiin toimeen ilman yhteiskunnan tulonsiirtoja. Jos sattui olemaan maisterin paperit takataskussa, sai valita 30-40:stä vapaana olevasta työpaikasta.
Nyt Suomessa on jo 55 000 akateemista työtöntä ja lähemmäs parituhatta tohtoria pyörittää peukaloitaan. Silti työelämän erikoistutkijat ovat sitä mieltä, että työelämä ei ole kummemmin muuttunut.
Siltala ei ole perehtynyt vain suomalaiseen työelämään perustuvaan tutkimustietoon. Hän on tukeutunut myös Yhdysvalloissa tapahtuneeseen kehitykseen. Siellä digitalisaatio, tekoäly ja työn siirtyminen matalapalkkamaihin ovat toimineet työelämän muutospaineiden ajurina. Ne vaikuttavat pienellä viiveellä Suomeenkin.
Näistä Pyöriä ja työelämän ”viralliset” tutkijat eivät puhu kirjassaan juuri mitään. Se muistuttaa melkein EK:n tilaamaa ja Matti Apusen tuottamaa EVA:n tilaustutkimusta: ”Mainettaan parempi työ”.
Raportin kirjoittaja VTT:n teknologiajohtaja Tuomo Alasoini toteaa ykskantaan: ”Aitojen huolien edessä on aika siirtää työelämäkeskustelu mielikuvista tosiasioihin. Työelämä ei ole muuttunut liikaa vaan liian vähän”. Kirja toteaa myös: ”Työelämän huonontuminen on harhaa”. Raportissa tukeudutaan kuitenkin pääasiassa suomalaisten yritysjohtajien mielipiteisiin.
Vähän samaa sarjaa on kauppatieteiden maisteri Armi Mustosmäen väitöskirjatutkimus. Siinä työmarkkinoiden oletetaan jakautuvan hyviin ja huonoihin töihin. Mustosmäki ei kuitenkaan ole havainnut työelämän polarisoitumiseksi kutsuttua ilmiötä, vaan tulos oli itse asiassa päinvastainen. Ylemmissä ja alemmissa ammattiasemassa olevien väliset erot työelämän laadun mittareilla ovat Suomessa hänen mukaansa pienentyneet vuosien 1977- 2013 välisenä aikana.
Tosin hän on havainnut Siltalan tavoin, että repeämä on kuitenkin havaittavissa Britanniassa. (Siltala todennut sen myös Yhdysvalloissa). Mustosmäen mukaan repeämä ei näy Suomessa ja Pohjoismaissa koska sosiaaliturva ja työelämän säännöt ovat hidastaneet epätyypillisten työpaikkojen kehitystä. Euroopassa ne ovat olleet arkipäivää jo vuosia.
Nämä kapea-alaiset ja lopputulemaltaan ”myönteiset sektoritutkimukset” perustuvat pääosin työssä olevien haastattelututkimuksiin. Kuitenkin nykyiset työssä olevat haastateltavat eivät edes aina tiedä ja ymmärrä, millaista työelämä on aiemmin ollut.
He voivat pitää nykyisiä nollatuntisopimuksia, projekti- osa-aika, määräaika- ja vuokratyöpaikkoja täysin normaalina työpaikkoina. Jotkut ovat jopa tyytyväisiä kun on edes jotain – tai ajautuvat ns. ”pakkoyrittäjiksi” kun ei ole mitään muuta tarjolla. Tilastot kyllä kaunistuvat mutta työelämä ei.
Onneksi niiden vastapainoksi on ilmestynyt edes joku kirja, joka valottaa Siltalan lisäksi työelämän murrosta Suomessa. Sitä eivät ole tehneet pelkästään akateemiset tutkijat vaan sekalainen joukko työelämässä olevia.
Sen on koonnut Vasemmistofoorumin Peruste-lehden päätoimittaja Veera Nuutinen. Siinä todetaan, että uusi työelämä ei sovi perinteisiin palkkatyön normeihin. Tänä päivänä työ ei enää välttämättä tarkoita työsuhdetta, kokopäiväistä työtä tai edes konkreettista työpaikkaa.
Kaikilla ei ole työelämässä samoja oikeuksia, eikä työstä saatu palkka aina riitä turvaamaan toimeentuloa. Yksi uuden työn keskeinen piirre on työn tuoman turvan mureneminen. Laki ja työehtosopimukset eivät suojele työntekijöitä yhtä kattavasti kuin aiemmin.
Kirjan keskeisimpiä lähtökohtia on työelämässä tapahtunut muutos, jota kutsutaan prekarisaatioksi. Se kuvaa työn, toimeentulon ja muun elämän epävarmuutta. Sen seurauksena nuoret naiset eivät uskalla edes hankkia lapsia.
Kirjassa tarjotaan ratkaisuksi ns. kansalaispalkkaa, jota ehdotin ensimmäisessä kirjassani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” jo 30 vuotta sitten. Sitä ovat tarjonneet pysyvään työttömyyskriisiin jo lähes kaikki puolueet puolueväriin katsomatta.
Siltalan kirja kuvaa myös tätä työelämän murrosta. Se murros näkyy kaikkein selvimmin Yhdysvalloissa, jossa digitalisaation kehitys on pisimmällä.
Kirjan punaisen lankana on kattava kokoelma tilastotietoa, tutkimustuloksia sekä ennusteita keskiluokan surkastumisesta. Pääteesi kuuluu seuraavasti: aiemmin yhteiskuntia koossa pitänyt ahkera keskiluokka on menettämässä syyn toimeliaisuudelleen ja rauhallisuudelleen, kun rikkaat nappaavat pääomiensa avulla yhä suuremman osan talouskasvusta ja automaatio siirtää massatuotannon työpaikat historiaan.
Keskiluokkaan pääsy on Siltalan mukaan vaikeutunut – mutta keskiluokasta putoaa pois entistä helpommin ja entistä syvemmälle. Ahkeruuteen kannustaneen toivon tilalle on tullut pelko.
Juuri ilmestyi päihdetyö EHYTry:n Taloustutkimuksella teettämä kyselytutkimus työelämästä. Se kertoi, että työssä käyvistä nuorista aikuisista (18-29-vuotiaat) noin viidennes (21%) on käyttänyt reseptilääkkeitä parantaakseen työsuoritustaan.
Suomalaisista työssäkäyvistä 15 prosenttia käyttää reseptillä saatavia psyyke- tai kipulääkkeitä parantaakseen työtehoaan tai ylipäätään jaksaakseen töissä. Etenkin naiset, johtavat toimihenkilöt, johtavassa asemassa toimivat, ylemmät toimihenkilöt ja asiantuntijat kokevat tarvetta lääkkeiden käyttöön.
Siltalan mukaan työn globaalin hintakilpailun, automaation, vapaiden pääomaliikkeiden ja hyvinvointivaltioiden veropohjan rapautumisen myötä länsimaiden keskiluokan on vallannut menettämisen pelko. Kohtuullisin ponnistuksin ei enää voi säilyttää kohtuullista asemaa. Sosiaalinen nousu on vähentynyt ja putoaminen on tullut mahdolliseksi, Siltala kirjoittaa.
Varsinkin nuorimpien ikäluokkien tulokehitys on pysähtynyt ja kääntynyt jopa lievään laskuun. Suuret ikäluokat siis olivat keskiluokkaisia työikäisinä ja eläkeikäisinä.
Tueksi väitteilleen hän lataa tilastotietoa: vuonna 1990 parhaassa työiässä olleiden (45–54-vuotiaiden) käytettävissä oleva mediaanitulo oli kaksinkertaistunut verrattuna samanikäisiin vuonna 1966. Sen jälkeen alle 35-vuotiaat putosivat kyydistä, ja meneillään olevan taantuman aikana heidän tulonsa alkoivat keskimäärin supistua.
Suomalaisesta tuloerojen kasvusta Siltala syyttää ennen kaikkea progression poistamista pääomatuloista vuonna 1993 sekä verovapaiden osinkotulojen suosimista. Hänen mukaan ylin tuloprosentti ”muuttui pääomatulovaltaiseksi siinä vaiheessa, kun kävi kannattavaksi muuntaa palkka- ja yrittäjätuloja osinkotuloiksi”.
Ratkaisuksi varallisuuserojen repeämään Siltala väläyttää globaalia pääomaveroa eli käytännössä rikkaille kertyneen omaisuuden kertaverotusta valtioiden hyväksi. Hänen mukaansa esimerkiksi EU:n laajuinen 1–2 prosentin vero yli miljoonan euron omaisuuksista ”toisi verotuotoksi pari prosenttia bruttokansantuotteesta, vaikka maksajia olisi vain 2,5 % väestöstä”.
Euroopan julkinen velka olisi helposti kuitattavissa kertaluontoisella pääomaverolla, sillä yksityinen puoli on Euroopassa rikas ja vain julkinen talous köyhä.
Siltalan mukaansa taloustieteilijä Paul Lillrank pitää keskiluokan tuhoa teknologisena pakkona: keskiluokka syntyi massatuotannosta, jonka työpaikat nyt häviävät.
Jäljelle jäävät ”hyperpalkattujen hyperproduktiivisten” menestyjien työt ja heidän palvelijansa. (aikaisemmin Lillrank on liputtanut uusliberalistisesti tuottavuuden parantamisen pakosta, jotta kansakunnan hyvinvointi paranisi).
Siltala ehdottaa verotuksen koventamista kuten taloustieteilijä Thomas Piketty. Se ei miellytä kokoomusta ja pääomaa. Siksi Siltalan kirjaan suhtauduttiin valtamedioissa kuten Hesarissa nuivasti. Siltalan kirja-arvioijaksi Hesari ”poimi käsin” vuokratyötä tarjoavan Opteam-yrityksen johtaja Elina Yrjölän.
Kirja-arvion alun kehujen jälkeen, Yrjölä kritisoi Siltalan näkemystä: ”Pahan olon syyksi hahmottuvat maailmanlaajuinen, valtioiden rajoista piittaamaton rahaeliitti ja uusliberaalin talousajattelun ylivalta”.
Yrjölä torppasi Siltalan näkemystä seuraavasti: ”Suomessa elintaso on tänään huomattavasti korkeampi kuin 30 vuotta sitten ja kansakuntana olemme vauraampi kuin koskaan”. ”Pääomaliikkeiden vapautuminen on tukenut tätä kehitystä merkittävästi” – todisteli aivan kuten Hesarin kaikki toimittajat. (Rinnastus olisi ollut tehokkaampi, jos hän olisi verrannut kehitystä ajanlaskun alkuun).
Yrjölä kuitenkin unohti tahallisesti vaurauden jakautumisen valtakunnassa sekä kelkasta pudonneiden talouskehityksen. Hän unohti täysin, että köyhyydessä on aina kysymys SUHTEELLISESTA tulojen jakautumisessa.
Nyt Hesarin pääkirjoitus riemuitsee (8.6. 2017) otsikolla: ”Pessimismi pettyi: Eurooppa nousee”, kun Suomen talous osoittaa pientä parin prosentin elpymistä.
On hienoa, että Suomen suunta on kymmenen vuoden kooman jälkeen ylöspäin mutta vielä ei kannata riehaantua. Vasta sitten kun 10 vuoden kesiarvo on edes kaksi prosenttia. Talouden kasvun vaihteluväli varsinkin Suomen kohdalla on viime vuosina ollut varsin suurta. (+6% ja -8%). Pitkän aikavälin 10-vuoden keskiarvon trendiä Hesari ei halua julkaista.
Hesari suhtautui nuivasti myös sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon erinomaiseen eriarvoisuutta vähentävän Kalevi Sorsa –säätiölle tekemän raportin julkistamiseen. Ylen uutiset ja A-Studiokin kertoivat näyttävästi raportista.
Iltalehti julkaisi 6.6. 2017 pitkän ja perusteellisen 15 kohdan parannusehdotuksen, jotka perustuivat brittiläisen professori Anthony Atkinsonin vuonna 2015 julkaistuun kirjaan Inequality – What can be done?.. Hesarissa ei ollut ”jostakin syystä” riviäkään raportista. Siinä ehdotettiin rikkaiden, pääoman ja perintöveron korottamista – Sehän ei sovi Hesarin päätoimittajan ja lehden pääomistajan maailmankuvaan.
Hallituskin on herännyt eriarvoistumiskehitykseen, sillä pääministeri Juha Sipilä (kesk) nimitti tammikuussa työryhmän etsimään ratkaisuja eriarvoisuuden pysäyttämiseksi. Sipilän hallitusta nämä Hiilamon ehdotukset eivät taatusti miellytä. Siksi Hesarikin uutisoi asiasta nihkeästi.
Lähes kaikki puolueet ovat ehdottaneet eriarvoisuuden poistamiseksi ns. kansalaispalkkaa tai perustuloa. Sipilän hallituskin kokeilee sitä muutamassa kunnassa – mutta vain työttömille.
Kukaan ei kuitenkaan ole osannut vastata miten se rahoitetaan. Olen lukuisissa yhteyksissä kysynyt sitä taloustieteilijöiltä ja poliitikoilta. Pyynnöistäni huolimatta he eivät ole osanneet vastata kysymykseen: ”Kuinka digitaliaation avulla aikaansaadut tuottavuushyödyt (osingot) ohjautuvat tai ohjataan kaikkien kansalaisten ostovoimaksi tai kansalaispalkaksi?
Työn tulevaisuudesta ilmestyi juuri kaikkein shokeeravin kirja ”Robottien kukoistus – Teknologia ja massatyöttömyyden uhka”. Sen oli kirjoittanut Silicon Valleyssa pari vuosikymmentä asunut teknologian asiantuntija Martin Ford.
Ford esittelee tekoälyn kehitystä ja kertoo mitä on tapahtumassa terveydenhuollossa, koulutuksessa, taloudessa tai teknologiassa. Fordin mukaan on todennäköistä, että kaikki rutiininomaisia tehtäviä sisältävä työ tullaan automatisoimaan. Suurin yhteiskunnallinen muutos sitten teollisen vallankumouksen on käynnissä.
Näistä kaikista työelämän akateemiset tutkijat eivät sektoritutkimuksissaan kerro eivätkä käsittele. Kun kysyin kirjan ”Työelämän myytit ja todellisuus” julkistustilaisuudessa tutkija Satu Ojalalta: ”Eivätkö palkat ja tulonjako sekä palkkojen osuuden muutokset kansantulossa kuulu ollenkaan työelämän tutkijoiden työnkuvaan?”
Hän kertoi niiden tutkimisen kuuluvan vain Palkansaajien tutkimuslaitoksen tehtäviin – ei työelämätutkimuksen. Kirjan sisällöstä päätellen myöskään digitalisaatio ei kuulu työelämän tutkimuksen piiriin, vaikka se on jo aiheuttanut järisyttäviä muutoksia työelämässä.
Herää kysymys, mitä yhteiskunta tekee työelämän tutkimuslaitoksella, johon uppoaa vuosittain miljoonia euroja veronmaksajien rahaa? Tekevätkö he vain tutkimuksia toisilleen käyttämällä vertaisarvioijana vain toisiaan? Ulkopuoliselta evätään kaikki kritiikki heidän omassa julkaisussaan.
PS. Jutussa olevat graafit ovat omasta työelämän yli 500 -sivua käsittävästä ”tutkimusraportista”.