Iisalmen Työväentalolla kokoontui lauantaina 18.1. täysi salillinen kirjallisuuden rakastajia. Tunnelma oli leppoisa, yleisö interaktiivista ja lihakeitto maukasta! Aiheena oli ”Kirjallisuus ja yhteiskunta” ja tilaisuuden järjestäjinä toimivat savolaisseudun vasemmistolaiset ja vihreät. Homman puuhanainen taisi olla Lapinlahden ideanikkari Pia Valkonen, joka oli saanut paikalle juontoapua kuopiolais-lieksalaisesta Atik Ismailista. Atikhan on myös aito kirjoitustyöläinen, jonka viimeisin veto on tietokirja ”Mestaruussarjan maestrot”.
Haanpään tosi elämä
Tietokirjalla aloitettiinkin. Matti Salminen alusti kirjoittamastaan Pentti Haanpään elämäkerrasta. Siitä olen agricola-listalla ja jossakin viime vuoden blogissa kirjoittanutkin. Perusteos on lajissaan ensimmäinen kattava Haanpää-elämäkerta ja sisältää paljon uutta tietoa. Asiahan on sillä tavalla, etteivät niin sanotut Helsingin herrat ole tähän mennessä edes viitsineet kunnolla tutkia nerokkaan ja aikanaan sensuroidun ”Noitaympyrän” tekijän todellisia elämänvaiheita. Muutamat novellit ovat jääneet jopa julkaisematta, ja harva on vaivautunut Piippolaan saakka. Salminen kertoi monin esimerkein miten kalsean kohtelun hän sai pääkaupungin kriitikkojen, Suomen Pravdan ja aikaisempien Haanpää-tutkijoiden taholta. Sen sijaan Piippolan museolle ja maisemiin hän kotiutui hyvin.
Kirjailijana 2000-luvun Suomessa
Matkasin Iisalmeen yhdessä joensuulaisten Ari Sulopuiston ja Tuula-Liina Variksen kanssa. Matkaseura innoitti mukaviin keskusteluihin mennen tullen, koska tuttuja olemme jo vuosien takaa. Suurimman osan Tuula-Liina Variksen monista kirjoista olen lukenutkin; hänhän on niin tieto- ja elämäkertakirjailija kuin loistavan monipuolinen novellisti ja romaanikirjailijakin. Subjektiivisia suosikkejani Variksen tuotannosta ovat:
”Kilpikonna ja olkimarsalkka” – ”Vaimoni” – ”Toshiro Mifunen tiikeri” – ”Irma” ja Anneli Saulin elämäkerta parinkymmenen vuoden takaa. Lukemattomien yhä lukemattomien kirjojen joukossa on Variksen viimeisin – ”Että tuntisin eläväni” (2013)
Variksen aihe Iisalmessa oli ”Kirjailijat halpistyöläisinä”. Kirjailijaliiton puheenjohtajana (vsta 2009) hänellä on aitiopaikka painavalle sanottavalle: suomalaiselle (kauno)kirjailijalle jää keskimäärin käteen 2000 euroa tuottestaan vuodessa. Vain 4-5 kirjailijaa menestyy ja myös paistattelee julkisuudessa ja heihin media peilaa koko kenttää. Kirjailija on edelleen se ”yhteiskunnan elätti”, joka todellisuudessa saa harvoin edes apurahoja. Kirjailijaliiton 700 jäsenestä 80% jää vuosi toisensa jälkeen nuolemaan näppejään, ilman apurahaa. Muuta työtä on tehtävä kun ei ole muuten varaa elää sitä ”rankkaa elämää”, joka tekisi kirjailijan. Kirjoittaminen on tietysti useimmiten kutsumus, mutta taloustulos siitä olematon ja esimerkiksi eläkejärjestelyt hunningolla. Status voi olla harvoilla ja valituilla korkeallakin, mutta muut repivät elantonsa milloin mistäkin, tosin usein kirjoittamista lähellä olevista kulttuuritöistä ja esimerkiksi suomentamisesta (ja niin teki aikoinaan Pentti Saarikoskikin…). Kirjan julkaiseminen on yhä pitkä prosessi ja monet lahjakkaatkin kynäilijät päätyvät omakustanteisiin, jos sattuu olemaan pankissa jokunen ylimääräinen tuhatlappunen…
Scifiä ja teatteria
Tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki kertoi olevansa suht onnekas kirjoittamisen ammattilainen, koska on saanut kirjoittaa rakastamistaan aiheista eikä ole tarvinnut ihan nälkärajalla elää. Osin syy on parisuhteessa kuten monilla muillakin ammattikirjailijalla – puoliso tienaa vakinaisessa työssä sen verran että yksi ”hulttio” voi perheessä kirjoitella ja hankkia tuloja epäsäännöllisemmin ja vähemmän. Isomäen tuotannosta olen lukenut ainoastaan tieteiskirjan ”Sarasvatin hiekkaa”. Muita ovat ainakin: ”Jumalan pikkusormi” ja ”Con rit”. Isomäkeä kommentoi asiantuntevasti Iisalmen itseoikeutettu toisinajattelija Aaro Heikkinen.
Anne Välinoron uutuuskirja on nimeltään ”Mikä rooli? Näyttelijä Tampereelta”, missä Tampereen Työväenteatterin näyttelijät pääsevät sanomaan painavan sananasa. Iisalmessa Välinoron esitelmän aihe oli ”Rooli palasi näytelmään” ja se päätti ansiokkaasti monipuolisen kirjallisuus- ja kulttuurilauantain. Välinoron analyysi Sirkku Peltolan ja muutaman muunkin teatterikäsikirjoittajan töistä oli vertaansa vailla. Todella harvoin kuulee yhtä yhteiskunnallista puhetta yhteiskuntakriittisistä teatteriesityksistä!
PS 1). Monelle tuntematon Sirkku Peltola on muuten Suomen esitetyimpiä teatterikäsikirjoittajia, myös ohjaaja. Toiminut pääosin Tampereen Työväen teatterissa. (mm. ”Suomen hevonen”, ”Yksiöön en Äitee ota” ja ”Patukkaooppera”)
PS 2). Muuten olen sitä mieltä, että tätä nykyä yhteiskuntakriittisin sanoma näkyy teatteritaiteessa, usein pientenkin teattereiden esityksissä. Televisio on siirtynyt kautta linjan hömppäviihteeseen yrittäen naurattaa katsojat hengiltä. Huonolla menestyksellä , muuten. Ei naarata…, vaikka hukkuisi!
Öisinajattelija