Ohjaaja-käsikirjoittaja ja elokuvatekemisen monitoiminikkari Anssi Mänttäri on hyvässä vedossa. Ja hyvässä iässä, seitsemissä kymmenissä. Mies keksi aikoinaan Sodankylän elokuvajuhlat nojatessaan aamuyön pakkasissa paikallishotellin ikkunaan. Legenda kertoo kuuluisat vuorosanat:
”Eihän täällä ole mitään muuta kuin pimeyttä. Tänne voisi perustaa vaikka elokuvajuhlat!” Kaurismäet ja Petteri tarttuivat haasteeseen.
Elokuvajuhlat perustettiin – ensimmäisenä päävieraana viskiä naukkaili miltei yhdeksänkymppinen Samuel Fuller. Uuden Filmihullun (3 /2012) kannessa Anssi tutkailee lierihatun ja nahkatakin alta maisemia kyltin alta, jossa lukee:
Samuel Fuller´s Street. Ollaan Sodankylässä. Siellä Anssi on tälläkin viikolla, oletan.
Iki-ihana anarkisti tekee mitä haluaa
Anssi Mänttäri tekee elokuvia, vaikka ”säätiö” ei hänelle rahaa myöntäisikään. Saunavieras (2012) on viimeisin työ eikä suinkaan vähäpätöisin. Siinä kulminoituu mänttäriläisen miesfeminismin koko lajityyppi ja olemus. Mänttäri on alusta pitäen tehnyt omaa sooloaan halpis-valkokankaalle. Vastaavaan ei ole kukaan pystynyt eikä uskaltanut edes ryhtyä…
On käsittämätöntä, että niin herkkä ja tarkkanäköinen keski-ikäisen ja siitä eespäin ikääntyvän miesmaailman tulkki – Mänttäri – on monissa arvioissa sysätty marginaaliin ja sovinismin suohon tai täysin väärinymmärretty. Mänttärin elokuvista paistaa läpi se slaavilainen kaihomieli eli nostalgia menneeseen maailmaan ja virtuaalimatka lapsenmielisen sielun syvällisempiin sopukoihin, jonka suomalainen mies saavuttaa – usein kirkkaan nautintoaineen avulla – vain raveissa tai kunnon saunaporukassa.
Hurja kaari Pyhästä perheestä ja Totosta Saunavieraaseen
Kun summaa Mänttärin tuotannon hurjan kaaren, kymmeniä pitkiä tai lyhyitä elokuvia Pyhästä perheestä (1976) Saunavieraaseen (2012), on ihasteltava halpatuotantojen mestarillista pioneeria. Ilman tällaista, tyylilleen uskollista tulipäätä suomalainen elokuva kutistuisi entisestään.
Tasan 30 vuotta sitten ohjattu Toto (1982) on se filmi, jolla Mänttäri laski turhautuneet, keski-ikäiset viinapirun villitsemät hahmonsa irti. Toki Pyhä perhe on muistettava myös alan elokuvana. Se on silti tyylillisesti toista maata. Vasta Toto, tuo aliarvostettu ”ravielokuva” ja suomalaisvastine John Cassavetesin mainiolle Aviomiehet (Husbands, 1970) -filmille oli eräänlainen lähtölaukas sille tyylille, joka yhdistää monet Mänttäri-ohjaukset. Ei suinkaan kaikkia, ei missään nimessä.
Keski-ikäisten suomalaismiesten elokuvallistajana ja käsittelijänä Mänttärissä on pakko nähdä hellä feministi! Sen verran absurdia surrealismia hänen ohjauksensa usein sisältävät. Jo Totosta alkaen hän on myös osannut valita sopivat päähenkilöt. Aikamoinen kasvogalleria suomalaisen elokuvan parhaita näyttelijöitä on ollut mukana. Jostakin syystä Mänttäri saa näyttelijöistään irti yhtä ja toista sellaista, mihin muut eivät pysty. En tiedä, miten taikatemppu tehdään…ja voisin kuvitella hänet ohjaajaksi, joka ei diktaattoriksi kuvaustilanteessa rupea. Tiedä sitten?
Saunavieraan loistava Kari Väänänen
Saunavieraassa arvostettu juoppokirjailija Jalo Rautakallio (loistava Kari Väänänen) on jo ”alkujuoksutuksessa” melko lailla ylikypsynyt rehvastelija, mutta yhä vimmainen ainakin kielenkäytössä jos naistenkin kanssa. Uskomatonta on kuinka Väänänen pysyy Jalo-hahmonsa housuissa – ei aina pysykään, konkreettisesti! – sen verran korkealla itsetyytyväisyyden sfääreissä ja miesten taivaassa Jalo lentää. Kaikki mahdolliset nais- ja ihmissuhteet rikkova, saavuttamattomista unelmista puhkuva kaikenkattava kyynisyys tekee vanhenevasta öykkäristä ilman muuta koskettavan. Juuri siinä on Väänäsellä tekemistä, mutta kyllä hän onnistuukin! Vastapooli, satunnainen saunavieras (pidättyväinen Jone Takamäki) yllättää toisella tavalla, koska jaksaa kuunnella ja osoittautuu lopulta filosofiseseksi lukumieheksi. ”Avautumaan” pääsee hänkin – ja lopussa seisoo kiitos tai ainakin elokuvallinen yllätys.
Saunomisen ja juopottelun kulissina on komea kelohonkamökki, jossakin Lapin perukoilla. Tällä taustamaisemalla ei silti leikitellä tippaakaan. Mitään turhia kuvia tai kuvakulmia ei näytetä eikä käytetä. Mänttäri-minimalismissa liikutaan ja vain tärkeät vuorosanat lausutaan. Kyseessä on miltei tyypillinen kamari- ja keskusteluelokuva, joka peilaa ja puhdistaa sisältäpäin. Nimittäin päähenkilöidensä sielunmaiseman. Miesmaailman tulkkina Anssi Mänttäri on taas kerran vertaansa vailla.
Öisinajattelija