Lopetan henkilöauton käytön loppuvuodeksi. Luovutin menopelin (tilapäisesti) sitä enemmän tarvitsevalle eilen, 8.10.2014. Ehkäpä autottomuuteni jatkuu vielä ensi vuoden puolella, katsotaan.
Tämä on kokeilu, josta saatan raportoida blogissani silloin tällöin. Siis kun ja jos autottomuus alkaa vituttaa – kun ja jos koen haltioitumisen hetkiä kun pihan parkkiruutuni on tyhjä. Haluan 20 autollisen vuoden jälkeen kokea miltä autottomuus tuntuu täällä susirajalla, rajan pinnassa.
Syitä on monia.
-Taloudelliset seikat ovat köyhälle tärkeitä. Eläkeläiselle joukkoliikenne, siis bussi- ja junaliikenne on 30-50% edullisempaa kuin työikäiselle. Ei matkustaminen ihan halvaksi tule vieläkään, mutta yksityisautoilu on monessa tapauksessa matkasta riippuen kalliimpaa. Erityisesti jos liikut yksin.
-Olen myös utelias. Haluan nähdä ja kokea miten joukkoliikenne toimii kun se ei niin monen mielestä toimi juuri ollenkaan itäisellä rajaseudulla.
-Voi olla, että vanhimman poikani maailmankatsomus, hiilijalanjälki-intoilu ja ympäristöystävällisyys ovat jotenkin sekoittaneet pääni: haluaisin uskoa, että yksityisautoilu ei olekaan välttämätöntä edes kaukaisessa periferiassa (?).
-Olen tukevoitunut viime vuoden aikana sen verran, että lisäliikunta ei ole pahitteeksi. Auto saattaa estää minua liikkumasta (?).
-Minulla on kaksikin polkupyörää käytössäni ja vielä suht terveet jalat kauppa- yms. muita välttämättömiä asioita hoitaakseni. Etäisyydet Lieksan palveluihin eivät ole pitkät.
Autohistoriani on vain parinkymmenen vuoden mittainen ja alkoi silloin, kun muutimme Joensuuhun 1993. Päätimme että auto on hankittava, semminkin kun silloinen työni vaati ajelua ympäri Pohjois-Karjalaa. Sitä ennen minä & perhe(kin) pärjäsi mainiosti ilman autoa Helsingissä. Muistan matkoja, joita teimme junalla Pohjanmaalle, Koti-Kannukseen – tai Kärsämäelle. Lastasimme mukaan kaksosten vaunut, kaksi polkupyörää ja pari matkalaukkua. Ei suurempaa stressiä, vaikka taksikuski saattoi Helsingin päässä hieman puistella päätään…
Ensimmäinen päivä ilman autoa, 9.10.2014
Olen käyttänyt omaa autoa suht vähän 20 vuoden aikana, keskimäärin ajettu matka vuosittain on ollut siinä 10 000 km tai sen allekin. Autot ovat olleet halpoja ja vanhoja menopelejä. Pääosin yksityisautoni on ollut liikenteessä kesäisin – ja nyttemmin Lieksaan muutettuani Lieksa-Joensuu-välillä kyllä talvisinkin.
Heräsin tänään 9.10. sateen ropinaan ja mietin heti miten pääsen kastumatta kauppaan ilman autoa. Ajatus kirpaisi, mutta parkkiruutu oli näköjään edelleen tyhjä. Jos auto olisi ollut paikallaan, olisin lähtenyt kauppaan heti. Juuri sateella, huomaan, auto on tuntunut ikään kuin välttämättömältä, vaikka kauppamatka onkin kilometri tai vähän yli. Toki kauppareissuista olen tähänkin asti tehnyt noin 90 % polkupyörällä…
Nyt päätin olla aamuvirkku freelancer ja naputella yhden rästijutun pois päiväjärjestyksestä. Samalla pyykkäsin. Sade yltyi, mutta lopahtikin sitten sopivasti kun sain mietteeni paperille. Ei kun pyörän selkään. Tuntui hyvältä, kostea ilmanala on hapekas ja virkistävä. Tiesin sen kyllä ennestäänkin, mutta tällaiset mielihyväkokemukset saattavat ajan kanssa poistua selkäytimestä jos välttää kosteaa tai kylmää. Istuu liikaa sisätiloissa. Olen alkanut tehdä niin, minä monta vuotta avannossa polskinut. Häpeä!
Öisinajattelija