Autoilu ja keli
Kansainvälisen naistenpäivän (8.3.) jälkeinen “lumipyry teki tuhojaan maanteillä”. Suunnilleen tällaisia otsikoita sai viikon alkupuolella lukea lehdistä ja katsella sään syyttelyä muustakin mediasta. Kyse oli liikenneonnettomuuksista, joita sattui satoja, pahimmillaan kymmenien autojen ketjukolareita. Onneksi joku poliisimies viittasi sivulauseessa myös ns. “tilannenopeuteen”, ratin takan istuvan ihmishenkilön kaasujalkaan!
Ketjukolareista tuli mieleen Risto Jarvan hieno elokuva Bensaa suonissa – varsinkin siinä soiva Rauli Baddingin samanniminen kappale. Tuli mieleen myös formula- ja ralliautoilun täydellinen turhuus, kurjuus ja se rahasampo, mikä kaiken tämän “urheilumuodon” ympärillä pyörii. Vaikuttaa sekin: jokainen formulahurmaantunut kannus-parsialainen kuskihan muuttuu ratin takana aina maailmanluokan ykköseksi, joka ei siedä sen paremmin itäautojen ohituksia kuin rättisitikoiden matelemista maanteillä! Miehisyyden, siis mulkun jatkeeksikin autoa on myös joskus nimitetty: tyttösiä heti ajokortin saatua kortteliralleissa metsästelty…
Yksityisautoilu ja korona?
Olisiko niin, että yksityisautoilu on jopa lisääntynyt koronapandemian oloissa, erityisesti kriisialueella eli pääkaupunkiseudulla. En ole tutkinut tilastoja, mutta voi olla että jos tartunnat jatkuvat nykytahtiin, yhä harvempi uskaltautuu julkisen liikenteen tungokseen? Kesälomakauden ja kotimaan matkailun alettua yksityisautoilu voi yleistyä entisestään: kun ei Suomesta juuri muuallekaan saa matkustella eikä busseihin ja junaankaan uskaltauduta (?), saati yhä harveneviin lentovuoroihin.
Hybrideistä ja sähköautoista veikataan pelastusta öljyn huvetessa, mutta energiaa nekin tarvitsevat, myös kalliita akkuja, lataustolppia ja taloyhtiöiden uudenlaista riitelyä autopaikoista ja yhtiövastikkeista.
Eikö yksityisautoilulle näy loppua, vaikka maailma tunnetusti muuten hukkuu paskaan ja me vain…? …syömme kinkkua, vai miten se meni? Onko Öisinajattelija sitten syytön puskastahuutelija, ajokortiton siviilipalvelumies? En ole, vaan armeijan käynyt maantiekiitäjä, jolla myös on ollut joskus bensaa suonissa ja vauhti kallossa…!
Ajokortti vuodesta 1993
Öisinajattelijan ajo- ja autohistoria on seuraavanlainen: hankin kortin perheen muutettua Helsingin Kontulasta Joensuun Hukanhaudalle talvella 1993. Työnantaja MLL ja uusi työ nuorisosihteerinä vaati autoilua. Ensimmäinen auto oli ikivanha Opel Kadett ja opeleita piisasi jatkossakin. Niillä ajettiin alkuaikoina jopa 15 000 km vuodessa, mutta vähitellen, työpaikan vaihduttua, keskiarvo putosi alle 10 000 per vuosi. Yliopistossa työajot sijoittuivat Petroskoihin, Venäjän Karjalaan ja Pietariin – kesällä sitten huristeltiin perheen kanssa kohti Pohjanmaata.
Pisin lomakierros omalla autolla, Opel Omegalla, tuli tehtyä parikymmentä vuotta sitten. Ajelimme Ruotsin ja Tanskan kautta, Benelux-maiden läpi Etelä-Ranskaan siskon luo kyläilemään – ja takaisin Saksan ja Baltian kautta; matkaa yhteensä muistaakseni yli 5000 km. Yhtään sakkolappua en saanut, koska ranskalainen liikennepoliisi ei saanut selvää ajokortistani. Tanska tarjosi ilmaiset bensat – kahdesta tankkauksesta ei tullut koskaan pankkikorttilaskua kotiin…
Suomessa olen saanut kahdet ylinopeussakot ja ajanut – tyypillisesti ! – sen yhden peltikolarin risteyksessä, heti kortin saatuani: oikealta tuleva oli oikeassa. Venäjän teiltä on ansaitusti viisi-kuusi sakkolappua, kaikki muutaman euron kappale – kun huonopalkkaisten miliisien piti tienata perjantaipullonsa (?). Enhän minä nyt ylinopeutta ajanut, tutkanne on perseestä! Hui s vami! Ja niin edelleen…
Autoilu on aina vaarallista
Olen siis itse aiheuttanut autoillessani vain yhden peltikolarin vuonna 1993. Niistä ajoista bonukseni on jo kohonnut maksimitasolle.
Ennen kuin itse ajoin kortin, ehdin olla mukana kolmessa onnettomuustilanteessa.
Ensimmäinen sattui jo 60 vuotta sitten kun olin mukana pikkuväen opetellessa ajamaan Kannuksen raviradalla: auto pyöri lumessa ympäri monta kertaa, mutta kaverin katkennutta kylkiluuta lukuunottamatta kukaan ei saanut vakavampia vammoja. Toisen kerran jo kortin saanut kaverini ajoi lumisella suoralla ojaan, myös Kannuksessa. Kolmas kerta toden sanoo…ei onneksi toteutunut 30 vuotta sitten, vaikka monen todennäköinen kuolema oli todella sekunnin murto-osan päässä appiukon nukahdettua Iisalmen lähellä rattiin ja auton ajautuessa aivan vastaantulevan rekan nokan ohi pellolle. Enkeli lensi ohi.
Autoilu on siis vaarallista. Joensuun ja Lieksan työvuosieni loppuessa luovuin omasta autosta vuosiksi 2015-2017. Vuonna 2018 ostimme vaimoni kanssa vuonna 1996 valmistuneen “kauppakassin” eli kesäauton merkkiä Renault Clio. Se maksoi 550 euroa ja on vaatinut vain parin-kolmensadan euron remontin. Kattoikkuna vuotaa yhä kaatosateella ja puhallin saattaa sammahdella juuri pahimmalla helteellä, mutta kun ajokilometrimäärät ovat keskimäärin 5000 km per kesä, kohtuuautoilu jatkunee. Pohjanmaan lisäksi on käyty länsinaapurin puolella Haaparannassa ja ajeltu rannikkoa pitkin jopa Turkuun saakka. Myös Itä-Suomi on tullut entistä tutummaksi.
Olenko sitten oppinut hillitsemään kaasujalkaa ja onko minusta tullut aito maantieritari? Ei aivan. Saatan näyttää keskisormea kun joku ohittelee kurveissa – ja perskules, se toinen ikinä Suomessa saamani sakkolappu tuli postissa viime kesänä. Palailimme Liperin kautta Joensuuhun, kun kaasujalka ei irronnut tarpeeksi ajoissa ennen Ylämyllyn risteystä. Peltipoliisi noteerasi…ei ollutkaan poiskytketty tai epäkunnossa? En silti valittanut, vaikka en todellakaan ajanut ylinopeutta, en varmasti, en ikinä…tai sitten oli muuten vaan kiire…Ai että minne? Antaa olla.
Öisinajattelija