”Nasse-setä on hyvin hyvin vihainen…”
Muistatteko? Vesa – Matti Loirin aloituksen, jossakin lastenohjelmassa.
Nyt on Öisinajattelija melko vihainen. Minut on sensuroitu, pyyhitty yli Karjalaisesta. Mielipide-sivun toimittaja XXX lupasi julkaista alla olevan mietteeni. Eipä julkaissut, ei uskaltanut. Ei uskaltanut, halunnut kritiikkiä oman elokuvakriitikkonsa jutuista. Siksipä olen minä, Öisinajattelija, niin vihainen…ja iloinen, että on tämä blogi. Tätä ei sensuroi kukaan,kiitos!
Elokuvan aliarviointi
On hieno ja vakava asia, että maakuntalehdissä kuten vaikkapa Karjalan Heilissä on ryhdytty julkaisemaan elokuva-arvosteluja uutuuselokuvista. Se on hyvä vastapaino esim YrjöLaakkos-Sanomien eli Karjalaisen TV-elokuvien surkeille kommenteille, vitsikirjoittelulle, mitä ei voi sanoa edes kritiikiksi. Karjalaisen TV-jutut ovat kamalaa elokuvataiteen aliarviomista.
Entisenä elokuva-arkistolaisena on pakko sanoa pari sanaa siitä ”elokuvakritiikistä”,
mitä maakuntalehdet yleensäkin harrastavat. Se on joko suoraa markkinointia tai muutaman rivin halpahintaista lyttäystä – vaikkapa televisiossa esitettyjen suomalaiselokuvien suhteen.Sama tilanne on kyllä lähimain kaikkien päälehtienkin kohdalla.
Elokuvakirjoittamista harrastettiin vakavasti monta vuosikymmentä sitten. Ei enää.
Elokuvaa ei taiteena edelleenkään arvosteta, vaikka se on taiteeksi jo ajat sitten tunnustettu. Parin virkkeen virnistelevä tuomio tai toisaalta pelkkä markkinamainonta on saanut sellaiset olemattomat mittasuhteet, että asiaan kannattaa puuttua muuallakin kuin Filmihullussa, Aki Kaurismäen tai Peter von Baghin aloitteesta.
Elokuva on periaatteessa tunnustettu osa kulttuuria ja voisi olettaa että kulttuuritietoiset kriitikot joskus paneutuisivat edes kotimaisen elokuvan taustoihin, kiinnittymiseen yhteiskuntaan tai vaikka lajityyppisesti kotimaisen elokuvan historiaan. Helppo hakuteos olisi vaikka Suomen Kansallisfilmografia ja sen yli kymmenen tietokirjaa. Sitä tietokirjaa on ollut tekemässä melkoinen joukko oikeita asiantuntijoita. Lukekaapa.
En voi millään ymmärtää sitä vähättelyä, mitä esimerkiksi Karjalaisen ”hovi”kriitikko ”vitsejä viljellen” harrastaa kirjoittaessaan parin lauseen ”haukkuja” televisiossa esitettävistä kotimaisista elokuvista. Pohjanoteeraus oli vaikkapa Valentin Vaalan viimeisen elokuvan ”Totuus on armoton” (1963) vähättely tai vaikka Eino Ruutsalon ”uuden aallon” tuotannon täydellinen ymmärtämättömyys. Vaalan kohdalla kyseessä ei ole mikään mestariteos, mutta kumminkin juuri suomalaisen ”oikeusdraaman” pioneerimainen esiintulo. Se joka ei taas ymmärrä Ruutsalon uutta aaltoa, ei tajua elokuvan historiakehityksestä hevon paskaa!
On yleensäkin helppo nauraa heinälatoromantiikalle tai nähdä Anneli Sauli pelkkänä tissinä, seksiobjektina. Taitoa vaatisi se, että elokuvakriitikot ymmärtäisivät yhdistää kotimaisen elokuvan teatterikultakauden, 1950-60-luvun vaihteen, edes jotenkin tuon ajan suomalaiseen yhteiskuntaan ja muuhun kulttuuriin. Ja vielä: eikö sanomalehdistä enää löydy palstatilaa erottaa jyvät akanoista myös elokuvataiteen ja kulttuurin suhteen? Eikö olisi mahdolllista, että suomalaisen elokuvataiteen helmistä kirjoitettaisiin enemmän kuin yhdellä palstalle ne 5-10 riviä?
Öisinajattelija