Suomessa on koettu jonkimmoinen essee-kirjallisuuden buumi viime vuosina. Siinä sivussa novellit ja aforismitkin ovat löytäneet pienen uskollisen lukijajoukon.
Uusi essee-buumi alkoi ainakin osittain Antti Nylenin provosoivasta kokoelmasta VIHAN JA KATKERUUDEN ESSEET (2007). Siinä kirjoittajana raivoisa ja repivä huutaja tunnustautuu lähimain ihmisvihaajaksi ja kulkee jotenkin tyylillisesti suomentamiensa Oscar Wilden ja Charles Baudelairen jalanjäljillä. Kokoelma sai yllättävän paljon lukijoita.
Minut Nylen jätti lähimain kylmäksi, en innostunut – ja pidin vihatekstejä ”linkolalaisuuden” tyylittömänä jäljitelmänä. Nylenin esiintyminen julkisuudessa sen kun vahvisti tätä kuvaa. Silti en kiellä etteikö esseisti olisi saanut aikaan tervetullutta myrskyä nuupahtaneessa essee-kirjallisuudessa. Pöytä puhdistui, esseet noteerattiin samalla innolla kuin Rosa Liksomin komeat lyhytnovellit 1980-luvulla.
Sen sijaan Matti Mäkelää, tuota uskollista essee-puurtajaa, olen aina ihaillut. Hänen suorapuheisuudessaan on jotakin realistisen rehellistä – suomalaista ja pohjalaista. Myös jääräpäinen, miltei kokonaan esseissä pysytteleminen herättää kunnioitusta kaupallistuvassa maailmassa. Mäkelä voisi tehdä romaaneilla rahaakin (?). Tai ei sentään, Suomessa… . Myös Tommi Melender kuuluu suosikkeihini, erityisesti viimeisin kokoelma YHDEN HENGEN ORGIAT (2013) pisti miettimään niin kirjailijan tehtävää kuin lukijan asemaa. Melender lainaa otsikkoonsa Gustave Flaubertia, joka totesi aikoinan:
”Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin.”
Kirjoittamisen (ja lukemisen) raivo
Tommi Melender tunnustautuu narsistiksi ja uskoo Nylenin tapaan, että suurta kirjallisuutta tehdään itserakkaalla raivolla ja vihalla. Uusi esseekokoelma todistaa Melenderin lukeneisuuden, mikä on miellyttävä huomata. Lauseissa on ytyä ja lukevan ihmisen sisäistetty maailma(nkuva) näkyy. Väitän kuitenkin, että myös järkytys, rakkkaus, empatia ja kostonhimo ovat yhtä hyviä motiiveja kirjoittamiselle kuin viha ja raivo. Myös lukemaan ne houkuttelevat: ihmisellä on pyrkimys järkkyessään ottaa itsestään selvää – ja joskus myös niskasta kiinni.
Aforismeja pääosin julkaissut, Finlandia-palkittu Markku Envall, julkaisi viime vuonna hienon kokoelman TOINEN JALKA MAASSA (2012). Luin sen ”raivolla” – tai paremminkin suurella innolla! – läpi vasta nyt keväällä. Envall on aivan toista maata kirjoittajana kuin Melender tai Nylen. Hän kiiruhtaa hitaasti. Sen todistaa jo nimiessee, joka kuva kävelemisen autuutta. Muutenkin liikutaan arjessa, metsästetään hiljaisuutta, ei huutoa. Envall on myös huikea elokuvantuntija. Esseet Kurosawasta, Tarkovskista ja Mikko Niskasesta jäivät mieleen.
Leif Salmenia ikävä
Tänä aamuna heräsin tapani mukaan ennen kuutta. Eilisen TV 1:n täysin surkean poliittisen paneelin (jonka aiheena oli kai joku ”hallituksen välitilinpäätös”) jälkeen tuli vielä aamullakin haikea olo ja kaipuu jonnekin vuosikymmenien taakse. Aikaan, jolloin muuan Leif Salmen hiillosti asiantuntevasti poliitikkoja. Nimenomaan asiantuntevasti.
Yö- tai aamupöydälläni odotti onneksi Salmenin uutuuskirja, esseekokoelma MAANALAINEN MOSKEIJA (2013). En sano siitä vielä mitään kun olen vasta sivulla 73, ja syöksy Euroopan ja EU:n ”kulttuurihistoriaan” on vasta alkamassa. Leif Salmen on sen luokan poliittinen esseisti, sen verran muita kulttuuritietoisempi ”eurooppalainen”, että hänelle ajattelijana – (aivan toisenlaisena toki!) – vertoja vetää vain toinen Suomen ruotsalainen, Jörn Donner.
Miksiköhän nämä ”sivulliset” ja riippumattomat ruotsinkieliset meitä suomalaisia niin viehättävät tai inhottavat? Ehkä samasta syystä kuin venäläisetkin?
Öisinajattelija