Suomen televisiossa esitetään parasta aikaa 3-osaista uutta ranskalaista dokumenttisarjaa Neuvostoliiton vankileirien saaristosta, Gulagista. Se vaikuttaa perusteelliselta ja tekijät päteviltä. Kannattaa katsoa!

(“Gulag. The History” -sarja (Ranska 2019) on nähtävissä https://areena.yle.fi/1-50455023 (Yle Teema Fem)

 

Gulag, maailman suurin “työleiri”

Vankileirien saaristo on kirjailija Aleksander Solzhenitsynin antama osuva nimi leiriverkostolle, joka ulottui Vienan meren Solovetskin luostarisaarelta, jonne perustettiin ensimmäinen “uudelleenkasvatusleiri” jo vuonna 1923, aina Siperian Kolymaan. Solovetskiin tai Siperiaan, Magadanin pahamaineisten leirien alueelle joutuneella ei yleensä ollut paluuta normaalielämään aivan heti: suuri osa vangeista nääntyi 40-50 asteen pakkasen ja epäinhimillisten työolojen kourissa, monelle lätkäistiin vähän ennen vapautumista uusi tuomio tai sitten tuomion kärsimisen jälkeen evättiin oikeus muuttaa takaisin kotiseudulle, tai esimerkiksi suurkaupunkeihin, Moskovaan ja Pietariin.

Leiriteollisuus” oli yksi avaintermeistä kun Neuvostoliittoa alettiin nopeasti 1930-luvulla teollistamaan, valloittamaan Siperiaa, rakentamaan voimalaitoksia, tehtaita, kaivoksia, maanteitä ja rautateitä. Työvoima oli halpaa ja ihmishengen hinta vielä halvempi, sillä “kansanvihollista” ei säälitty tai säästetty, vaikka näennäisesti ja propagandassa uudelleenkasvatettiin juuri työn avulla. Leireistä kuitenkin vaiettiin virallisesti arkielämässä aina 1980-luvulle saakka, dokumentteja tai kirjallisuutta sensuroitiin. Silti Neuvostoliitossa opiskelleet tai työskennelleet suomalaisetkin saivat epävirallisissa “keittiökeskusteluissa” tai luotettavien ystävien kautta paljon tietoa Gulagista – ainakin tämän kirjoittaja 1970-luvulla, opiskellessaan Leningradin valtionyliopiston historiallisessa tiedekunnassa…Myös leirikokemuksia usein käsittelevä, kädestä käteen monisteena leviävä samizdat-kirjallisuus oli monen yliopisto-opiskelijan ulottuvilla.

Gulag-leireillä (Gulag tulee sanoista “Glavnoje upravlenije lagerej”) vietti aikaansa varovaisenkin arvion mukaan noin 20 miljoonaa neuvostokansalaista vuosina 1923 -1957. Se tarkoittaa, että miltei joka kuudes tai seitsemäs maan asukas kärsi leirituomion. Kun tähän lisätään I maailmansodassa kaatuneet, miljooniin nousseet mies-ja naistappiot Lokakuun vallankumousta seuranneessa kansalaissodassa 1918-1922 ja 1930-luvun alun pakkokollektivisoinnin aiheuttaneen nälänhädän 2-3 miljoonaa uhria, vuosien 1937-38 Suuren Terrorin aikana teloitetut sekä II maailmansodan vuosina kuolleet 20 miljoonaa sotilasta ja siviiliä, voi päätellä, että tuskin mikään muu maa kuin Venäjä on menettänyt kansalaisistaan väkivaltaisesti yhtä suuren osan puolessa vuosisadassa.

 

Stalinin lavastukset

Gulagin ohella väkivalta ulottui myös yhteiskunnan korkeimpaan eliittiin, aina puoulejohtajia, uskollisia “leniniläisiä” bolshevikkeja myöten. Tietokirjailijat Antero Uitto ja Ossi Kamppinen ovat koonneet ja rakentaneet stalinilaisesta valtionterrorista pätevän dokumentin. 1930-luvun lopun tekaistuista maanpetos- ja terrorisyytteistä, tunnustuksista ja tuomioista ja näytösoikeudenkäyntien kulusta voi nyt lukea suomeksi alkuperäislähteistä.

( ks. Antero Uitto & Ossi Kamppinen. Stalinin lavastukset. Näytösoikeudenkäynnit 1936-1938. Docendo 2020, 415 s.)

 

Pelottavaa aikalaishistoriaa

Tietoteos Stalinin lavastukset , jolla on yhtä osuva nimi kuin “vankileirien saaristolla”, on julman pelottavaa aikalaishistoriaa. Niin sanottujen “oikeusistuntojen” syytöstekstit ja “tunnustukset” voisivat naurattaa nykylukijaa elleivät olisi johtaneet kymmenien näkyvien puoluejohtajien ja armeijakenraalien teloituksiin. Käytännössä stalinilainen terrori vei hautaan paitsi vähintäänkin miljoonia viattomia tavallisia kansalaisia myös näytösoikeudenkäynneissä kymmenittäin vanhoja Leninin uskottuja bolshevikkeja ja taitavia puna-armeijan kenraaleja. Armeijan johdon likvidoinnilla oli tietty vaikutuksensa myös II maailmansodan kulkuun.

Juuri vuosien 1936-38 kolmessa näytösoikeudenkäynnissä vallan itselleen keskittänyt Josif Vissarionovitsh Stalin oli itse se varsinainen primus motor, joka halusi päästä eroon entisistä tovereistaan, jotka tiesivät liikaa, olivat häntä huomattavasti sivistyneempiä, parempia puhujia ja kirjoittajia sekä myös kansan keskuudessa häntä suositumpia. Esimerkkeinä olkoot vaikka jo vuonna 1929 Neuvostoliitosta karkoitettu Trotski, vuonna 1934 murhattu Leningradin “lemmikki” Kirov, Kominternin “aivo” Zinovjev tai lahjakas teoreetikko ja pakkokollektivisointia vastustanut Buharin.

Stalinin lavastukset -kirjan tekijöistä Antero Uitto on julkaissut kirjoja sotahistoriasta ja esimerkiksi Otto-Wille Kuusisesta. Ossi Kamppisen edellinen teos Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat (2019) sai ansaitusti paljon kiitosta.

 

Näytösoikeudenkäynnit 1936-38

Näytösoikeudenkäyntejä oli yhteensä kolme ja siinä välissä puna-armeijan johdon, seitsemän kenraalin ja muun muassa marsalkka Mihail Tuhatshevskin pikateloitus 1937. Tästä valtionterrorista kirjoitettiin jo 1930-luvulla ulkomailla paljon. Materiaalia julkaistiin varsinkin saksaksi ja englanniksi. Suomessakin nämä tapahtumat olivat lehdissä esillä, mutta suomeksi pöytäkirjoista ilmestyi silloin enimmäkseen vain katkelmia – ja vähän laajemmin asiaa puitiin stalinilaisesta näkökulmasta esimerkiksi petroskoilaisessa Punainen Karjala-lehdessä. Stalinin lavastukset on siksikin tervetullut lisä valtioterrorin julmaan historiaan.

Syyttäjänä toimi agressiiviseen tyyliin esiintynyt Stalinin uskottu Vyshinski ja ylituomarina tuomarikollegiota johti yhtä ylimielisesti esiintynyt “verbaalikko” Ulrich, jonka suuhun on pantu kuuluisa lause:

Anna minulle ihminen, niin minä kyllä löydän hänestä rikollisen”.

Syytteet, puolustuspuheet ja tuomiot olivat nykynäkökulmasta naurettavia, tekaistuja ja valheellisia. On lähes käsittämätöntä, että kuolemantuomiota odottavat aidot ja vakaumukselliset bolshevikit Buharin, Zinovjev, Kamenev, Pjatakov ja Rykov tuomittiin maanpettureina, ulkomaiden agentteina ja terroristitekoja tehneinä rikollisina. Esimerkiksi Kirovin murha, josta kimmoke valesyytöksiin saatiin, pistettiin heidän syykseen ja lähimain kaikki “hullut koirat” tuomittiin Lev Trotskin käskyläisinä ammuttaviksi.

 

Mielikuvitukselliset syytteet ja puolustuspuheet

Salainen poliisi NKVD, KGB:n edeltäjä, hankki vangituilta “trotskilaisilta” mielikuvitukselliset tunnustukset etukäteen. Kaikkiaan noin 60 johtoasemassa ollutta entistä bolshevikkia sai kuolemantuomion, vain harvat säästyivät leirituomiolla. Näin koko poliittinen johto “nuortui” Stalinille uskollisiksi käsikassaroiksi ja Stalinin itsensä “editoima” puolueen historiakirja siistittiin sopivaksi “lopulliseksi totuudeksi” menneistä vuosikymmenistä. Nöyryyttävät tunnustukset ja puolustuspuheet (joissa uhrit enemmänkin syyttivät itseään kuin puolustautuivat!) saatiin kiduttamalla ja kenties lupaamalla leirielämää, sukulaisten ja lasten koskemattomuutta.

Tietyissä tapauksissa kävi niin, että vielä menneellä viikolla Pravda-lehdessä kiitetty politbyron jäsen muuttuikin seuraavalla viikolla maanpetturiksi, ulkomaan agentiksi tai trotskilaisen terroristisolun jäseneksi. Puoluedokumentteja piti uudelleenkirjoittaa ja muun muassa valokuvia jouduttiin retusoimaan pikavauhtia, tietosanakirjoihin liimattiin uusia sivuja…

Maanpakolainen Lev Trotski otti usein kantaa oikeudenkäynteihin ja naurettaviin syytöksiin ulkomailta. Hänen kritiikkinsä näytösoikeudenkäyntejä kohtaan oli hyvin perusteltua, joskin Trotski tapansa mukaan osasi myös pestä omat kätensä vuoden 1917 tai kansalaissodan aikaisilta julmuuksilta. Lopulta myös entinen Lokakuun vallankumouksen sankari ja puna-armeijan luoja Lev Trotski saatiin hengiltä Meksikossa 1940 – oletettavasti Stalinin käskystä. Sitä ennen monia muitakin Stalinin kanssa joskus riidelleitä maanpakoon lähteneitä bolshevikkeja murhattiin länsimaissa. Aseena ei ollut 1930-luvulla hermomyrkky, vaan pistooli, tikari tai jäähakku – kuten Trotskin tapauksessa.

Öisinajattelija