Hetkiä neuvostoihmisen elämästä
Aleksijevits, Svetlana. Neuvostoihmisen loppu. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2018,
697 s. (suom. Vappu Orlov)
Kun Svetlana Aleksijevits (s. 1948) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015, hän oli meillä tuiki tuntematon. Kuitenkin suomennoksiakin oli ilmestynyt jo kaksi, nimittäin Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985) ja Tsernobylista nousee rukous (2000). Kirjojen nimet kertovat olennaisen niiden sisällöstä. Myös romaanin Neuvostoihmisen loppu (ven. Vremja ´Second-hand´. Konets krasnogo tseloveka, 2013) otsikko puhuu puolestaan.
Svetlana Aleksijevits syntyi Ukrainassa, mutta on asunut pitkään vakituisesti Minskissä, Valko-Venäjällä. Hän aloitti uransa journalistina ja on tullut tunnetuksi ensin kriittisenä vallanpitäjien arvostelijana ja vasta sitten kaunokirjailijana.
Neuvostoihmisen loppu on sen verran taidokas romaani ja yhteenveto Neuvostoliiton ajasta ja ihmisistä, että olisin valmis pitämään sitä mestariteoksena: sen joka haluaa oppia tuntemaan neuvostokansalaisten ajatusmaailmaa viimesten vuosikymmenten murrosajalta, kannattaa lukea tämä kirja. Oikeastaan se on jatkoa Aleksander Solzhenitsynin Vankileirien saaristolle, mutta “lempeämmässä” mielessä.
Aleksijevitsia pidetään niin sanotun yhteisöromaanin mestarina. Useissa hänen teoksissaan on käytetty paljon temaattisia ja elämäkerrallisia haastatteluja, joista kirjailija kutoo monisärmäisen ja näkökulmaisen verkon ihmissuhteista ja kannanotoista ideologian tai järjestelmän puristuksessa. Mutta koska äänessä ovat erilaiset pienet ja isommat ihmiset, menetelmää voi hyvin nimittää myös polyfoniseksi – ja kirjoitustyyliä vaikka puolidokumentaariseksi. Tyylin takaa paistaa myös journalisti, joka uskaltaa antaa kansalle sen oman äänen!
Tiiliskiviromaani jakautuu kahteen osaan: Kymmenen tarinaa elämästä keskellä punaisuutta ja Kymmenen tarinaa elämästä keskellä ei-mitään. Ykkösosa käsittää “keittiökeskusteluja” vuosilta 1991-2001 ja tonen osa vuosilta 2002-2012. Haastatteluotteet ovat pitkiä ja poukkoilevia, mutta kaikessa hajanaisuudessaan toisiaan kommentoivia ja täydentäviä, keskenään sotiviakin. Haastateltavat ovat eri-ikäisiä, huomattava osa heistä naisia. Kaikki he kertovat tarinaansa myös Neuvostoliiton hajoamisen, perestroikan ja nykyajan näkökulmasta. Eri sukupolvien mietteet välillä suorastaan riemastuttavat ja kuvaavat omalla karulla tavallaan miten eri maailmoissa itänaapurissamme vielä eletään: maaseudulla ja kaupungeissa, köyhyysloukussa ja palatseissa, muistoissa ja tulevaisuudessa…
Vappu Orlovin (s. 1943) suomennos ansaitsee erityismaininnan. Teksti on kaikkine välimerkkeineen, rikkinäisine, töksähtelevine ja ristiriitaisine lauseineen juuri sitä kieltä mitä Svetlana Aleksijevits kirjoittaa. Toivoisinpa, että Otavan Keltaisen kirjaston suomennoslistalle ilmestyisivät vielä Aleksijevitsin aikaisemmatkin romaanit: Viimeiset todistajat (1985) ja Kuolemasta lumoutuneet (1993).
Öisinajattelija