Kas tässä vähän toisenlainen miete juhannushuumasta ja hula hulasta…
Suomi hullaantui juhannuksena hulahulaan, keinotekoiseen ja ylikansalliseen huuhaa-hittiin. Sitä esitti ja esitanssitti innolla lapsenmielisten alaikäisten teinisuosikki. Häntä matkivat ympäri Suomea kaikki ikäluokat, vauvasta vaariin.
Öisinajattelijan silmissä näky oli lähinnä irvokas!
Mikäpä siinä silti, kukin keinutelkoon ja heilutelkoon kehoaan miten lystää:
ilo irti juhannuksena ja juhlista jaloin ja hyvä niin, mutta, mutta…
Mitä satavuotiasta suomea tällä hula hulalla muistettiin?
Ei mitään, ei edes suomalaista lauluperinnettä tai tanssikulttuuria, joka ei kaihomielisine tangoineen muistuta tippaakaan mitään ketkutushulaa.
Laulu, tanssi ja iskelmä ovat aivan jotakin muuta suomalaisessa kulttuurissa kuten
Unto Mononen, Olavi Virta, Markku Pölönen tai Aki Kaurismäki ovat osoittaneet.
Mielestäni oli lähimain irvokas pyhäinhäväistys juhlia juhannuksena satavuotiasta maata hulahulaamalla! Tavoitella kaiken kukkuraksi jotakin göbbelsiläis-natsimaista massahurmion yleisöennätystä.
Tulee mieleen vähän vastaava, mutta paljon suomalaisempi sanapari eräästä romaanista: hojo hojo. Se olisi aivan yhtä hyvin kelvannut ja soinut ainakin karjalaisen kansanosan sävelkorvaan.
Ja aivan toisella tavalla olisi samalla voitu kuunnella hiljaa korpiemme kuiskintaa…, vähäväkisen unohdetun kansan ääntä vaikka Heikki Turusta tulkiten.
Niinpä! Eino Poutiaisen muistoa kunnioittaen, hojo hojo!
Öisinajattelija