Sodankylän 32. elokuvajuhlat (14.-18. 6. 2017) ovat takanapäin. Midnight Sun Film Festival on kuuluisa siitä, että Sodankylässä vallitsee uskomaton talkoohenki eivätkä edes huippuvieraat yleensä vaadi palkkioita esiintymisistään. Tasa-arvo näkyy myös aamiaisella, elokuvateltassa tai kuppilassa: voi istahtaa kenen tahansa viereen ja aloittaa jutustelun. Kaiken kukkuraksi Midnight Sun Film Festival ei kilpailuta tai arvota elokuvia, ei pistä niitä ”paremmuusjärjestykseen” eikä palkitse ”voittajia”.
Hanna Schygulla ja Carlos Saura aamukeskustelussa
Kitisenrannan koulun aamukeskustelut festivaalivieraiden kanssa ovat olleet Peter von Baghin ajoista elokuvajuhlien makeinta antia. Nyt tähtiä ja ohjaajia puhuttivat esimerkiksi juhlien ohjelmapäällikkö Timo Malmi ja saksalainen ”elokuvan kävelevä tietosanakirja” ja historioitsija Olaf Möller.
Saksalainen näyttelijä Hanna Schygulla (s.1943) muisteli pitkää uraansa monenkin ohjaajan kanssa. Lämpimin suhde muotoutui silti Rainer Werner Fassbinderiin ( Maria Braunin avioliitto, Lili Marleen), jonka tyyliä näyttelijä kaipasi yhä. Mitään rakkaussuhdetta ohjaajaan Schygullalla ei ollut: työnarkomaani Fassbinder antoi näyttelijöille paljon tilaa ja oli ennemminkin ujo. Parhaimmillaan hän saattoi puristaa olkapäästä kiitoksen osoitukseksi. Schygulla oli pantu – tai pakotettu – puhumaan Sodankylässä englantia, mikä minusta hieman typisti hänen ilmaisujaan ja värikästä elämäntarinaansa. Toki näyttelijä näytti osaavan myös ranskaa aivan sujuvasti.
Varsinainen päävieras, espanjalainen 85-vuotias Carlos Saura (Korppi sylissä, Elisa – elämäni, Carmen) aloitti tarinansa varhaisista muistoista Espanjan sisällissodan ajalta. Sisällissodan kärsimykset heijastuvat tavallaan Sauran 1960-luvun läpimurtoelokuvassa, Cannesissa palkitussa filmissä Metsästysretki, jossa neljä toverusta alkaa ammuskella toisiaan… . Kaikesta päätellen Saura oli nuoruudessaan melkoinen hulivili, joka nauratti Sodankylän yleisöäkin kysymällä: ”Haluaisitteko kuulla yksityiskohtia bordellivierailuistani? Ne opettivat paljon”. Mielenkiintoisia olivat myös toisenlaiset vierailut appiukon luona Sveitsissä, sillä Saura oli naimisissa Charles Chaplinin Geraldine-tyttären kanssa. Noiden tapaamisten aikana Chaplinilla oli Sauran mielestä hieman kiusallinen tapa katsella elämänsä ehtoona nauraa hohottaen omia elokuviaan pikku teatterissaan.
Elokuvien aatelia
On hienoa, että Sodankylässä voi nähdä usein harvinaisempia, muilla festivaaleilla palkitttuja elokuvia, joita ei aina Suomeen edes tuoda. Uskomattoman komea kamarielokuva oli esimerkiksi unkarilaisen Szabolcs Hajdun It´s Not the Time of My Life – Karlovy Varyn pääpalkinnon voittaja viime vuodelta. Se on yhdessä asunnossa tapahtuva perhedraama, kahden rakkaudessa pettyneen pariskunnan välienselvittely. Räiskyvän jäljen tarinaan jättää myös täydellinen kauhukakara, jota aikuiset eivät saa millään kuriin.
Viime vuoden satoa edusti myös jo Tampereen elokuvajuhlilla palkittu suomenbulgarialaisen ohjaajan Tonislav Hristovin dokumentti Hyvä postimies. Se sijoittuu pieneen bulgarialaiseen rajakylään, jossa valmistaudutaan vaaleihin. Mielipiteitä jakavat rajan takaa maahan pyrkivät pakolaiset, joita postimies Ivan haluaisi uinuvaa rähjäistä kylää rakentamaan ja elvyttämään. Kaikki eivät ole suinkaan samaa mieltä.
Ranskalainen ohjaaja Bertnard Bonello (s.1968) oli eräs päävieraista. Hän näytti viihtyvän Sodankylän maisemissa hyvin yksikseen, pienen kameransa kanssa. Bonellon elokuvista jäivät mieleen ennen muuta prostituution arkea käsittelevä ilotalokuvaus House of Tolerance ja uusin Nocturama, jossa liikutaan hyvin elokuvallisesti pariisilaisen nuorten terroristiryhmän mukana. Pieni pettymys sen sijaan oli Cannes-palkitun ohjaajan, ranskalaisen Oliver Assayasin uusin Personal Shopper. Se on eräänlainen taide- ja kauhuelokuvan risteytys, jonka löyhä juoni ja elitistisen liikenaisen kummituskokemukset ja kärsimykset eivät vedä mukaansa.
Lauluja utopiasta
Peter von Baghilta jäi kesken useampia elokuvahankkeita, joista yksi kertoo Agit-Prop -yhtyeen tarinan 1960-luvulta lähtien. Lauluja utopiasta -nimisen elokuvan ohjasi valmiiksi suomalaisen dokumenttielokuvan mestari Jouko Aaltonen. Aaltonen käyttää taidolla von Baghin kokoamaa haastatteluaineistoa leikaten väliin ennen tuntematonta valokuvamateriaalia. Lopputulos on upea kavalkadi poliittisen laululiikkeen keskeisintä historiaa menneiltä vuosikymmeniltä. Kun Sinikka Sokka esitti näytöksen alussa muun muassa Oppimisen ylistyksen, Sodankylän Iso teltta räjähti hurjiin aplodeihin.
Myös Juho Kuosmasen (Hymyilevä mies, Salaviinanpolttajat, Romu-Mattila ja kaunis nainen) elokuvat saivat hyvän vastaanoton. Mykkä lyhytfilmi Salaviinanpolttajat on eräänlainen uusinta 110 vuotta sitten filmatusta ja kadonneesta samannimisestä filminpätkästä. Sitä ja Romu-Mattilaa säesti upeasti Ykspihlajan Kino-Orkesteri (Oona Airola tyttärineen & co), joka esiintyi sitten myös Porttikosken lavatansseissa. Nuo tanssit kosken äärellä kuuluvat saumattomasti festivaalin oheisohjelmistoon. Mykkäelokuvien klassikkoa, Robert Julianin ohjaamaa Suuren Oopperan kummitusta säesti Isossa teltassa kamariorkesteri Avantil. Näytös myytiin loppuun hetkessä!
Muuten, siellä Porttikosken lavatansseissa kysyin Hanna Schygullalta (jonka tapasin jo Moskovan elokuvajuhlilla joko 1985 tai 1987) huonolla saksallani tällaista:
”Entschuldigen, bitte – Kannst du noch daran erinnern, das wir im Filmfestivals von Moskau im Jahre 1985 oder 1987 miteinander getanzt haben.?”
Arvatkaapa mitä arvokkaankauniisti harmaantunut Hanna S. minulle vastasi?
Oheisohjelmaa
Sodankylän elokuvajuhlien oheisohjelma on myös kasvanut entistä laadukkaammaksi viime vuosina. Nyt koko festivaalin avasi keskiviikon 14.6. päivämatinea ”Suomi sataa ja paistaa…”, jossa pohdittiin monen asiantuntijan voimin satavuotisen Suomen historian suhdetta elokuvaan, elokuvan suhdetta yhteiskuntaan. Elokuvatietämystä edustivat elokuva-arkiston (Kavi) Antti Alanen ja Kimmo Laine. Kuuntelin matinean iltapäivän antia, josta jäi mieleen esimerkiksi Alasen kärkevä, mutta perusteltu mielipide siitä, kuinka vähän kotimainen elokuva otti sotien välillä kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja juuri tapahtuneisiin murroksiin ja konflikteihin – vaikkapa itsenäistymiseen, kansalaissotaan tai Lapuan liikkeen fasistisiin tekoihin.
Toisin olivat asiat 1960-70-luvuilla, Risto Jarvan, Jörn Donnerin, Lasse Naukkarisen ja Mikko Niskasen aloitettua uransa. Yhteiskunnallisuus ja politiikankin tekeminen alkoivat olla keskiössä myös elokuvaporukoissa, fiktioissa, dokumenteissa ja muissakin elokuva-alan projekteissa. Risto Jarvalla, Jukka Mannerkorvella ja tietysti Peter von Baghilla oli noina vuosikymmeninä keskeinen osuus juuri elokuvapolitikoinnin puolella. Merkittävä saavutus oli myös elokuva-arkiston (SEA) aseman vakiintuminen, sittemmin valtiollistaminen.
Varhaisesta venäläiselokuvasta (ennen vuotta 1917) väitöskirjan tehnyt tutkija Lauri Piispa esitteli asiantuntevasti niin sanotun ”Mestariluokan” luennoilla suomalaisen elokuvan kadonneita aarteita – ja sai Pienen teltan 15.6. täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Näytteet olivat ainutlaatuisia ja tarina niiden ympärillä sekä täyttä asiaa että täysin uusia näkökulmia täynnä! Mika Taanilan ja Olaf Möllerin ”Mestariluokkaa” , ympäristöongelmiin ja ydinvoimaelokuviin keskittyvää näytöstä en ehtinyt seuraamaan kun samaan aikaan piti kiiruhtaa katsomaan Hanna Schygullan roolisuoritusta Godard-filmissä Intohimo.
Pieni vinkki elokuvajuhlien aktivisteille ja ohjelmatoimikunnalle (Timo Malmi, Aki & Mika Kaurismäki, Anssi Mänttäri): aika moni nuorempi jos vanhempikin festivaalivieras toivoi Isoon telttaan viikonlopuksi myös rock-konserttia. Se toisi pohjoisen nuoria kosolti lisää yleisön joukkoon. Vielä 1980-luvun lopullahan nuo konsertit kuuluivat Midnight Sun Film Festival -vakio-oheisohjelmaan. Nyttemmin musiikkia kuulee vain hotellin Festivaaliklubilla…
Venäläisen elokuvan uudistaja: Aleksander Mindadze
Venäläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksander Mindadze (s.1949) joutui perumaan tulonsa Sodankylään viime hetkellä. Hieno kavalkadi hänen elokuviaan silti esitettiin. Mindadze aloitti 1970-80 luvuilla käsikirjoittajana Vadim Abdrashitovin elokuvissa (Juna pysähtyi, Plumbum, Planeettojen paraati, Miespalvelija). Viime vuosina hän on ohjannut kaksi ”katastrofielokuvaa” (Lentoonlähtö, Viaton lauantai), jotka kertovat paljon venäläisestä todellisuudesta, lento-onnettomuuden jälkiselvittelystä ja Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta.
Mindadzen uusin työ, Dear Hans, Lovely Pjotr -filmi on venäläis-saksalainen yhteistyö, jossa kuvataan taidolla saksalaista tiedemiessryhmää Neuvostoliitossa vähän ennen operaatio Barbarossan alkua 1941. Ribbentrop-sopimuksen puitteissahan Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa tekivät jopa tieteellistä yhteistyötä sulassa sovussa. Stalin ei sitä paitsi uskonut kenraaliensa varoituksiin Saksan hyökkäyksestä edes kesäkuussa 1941.
Haastattelin Aleksander Mindadzea jo vuonna 1990. Teimme silloin yhdessä ohjaaja Markus Viljasen kanssa 2-osaista dokumenttia neuvostoelokuvista ja sensuurista nimeltä Elokuva vangitsee aikaa. Seuraavaa otetta Mindadze-haastattelusta ei ole julkaistu aikaisemmin:
”Vaikka ulkoisella vapaudella on suuri merkitys, jokaisella ihmisellä on myös oma yksityinen sisäinen vapautensa ja mahdollinen lahjakkuutensa. Omasta lahjattomuudesta on turha syytellä systeemiä. Jos Mihail Bulgagov tai Anna Ahmatova pystyivät kirjoittamaan stalinismin vuosina, niin me emme olleet hengenvaarassa Brezhnevin kautena…”
”Andrei Tarkovski, Vasili Shukshin ja Aleksei German tekivät sitä taidetta mitä halusivat suojasään tai minkä hyvänsä sään vallitessa… Myös me, Vadim Abdrashitovin kanssa yritimme tehdä omanlaistamme elokuvaa sensuurista huolimatta, kiertoilmaisuin…”
”Meikäläinen taide on aina joutunut kehittymään sensuurin oloissa, milloin ideologisen, kansallisen tai taloudellisen rajoituksen piirissä. Kun nyt voi sanoa kaiken suoraan, ollaan usein lähellä publistiikkaa, ei elokuvataidetta. Mitään syvällisyyttä näkee harvoin…”
”Vapauden ja taiteen välisen suhteen paradoksi ja kauheus on siinä,
että taiteen laatu ei riipu lainkaan vapauden asteesta tai yhteiskunnallisesta tilanteesta. Joku on sanonut että laadukkain taide syntyy usein vankilamaisissa oloissa, puristuksessa – ja kuolee vapaudessa. Tämä todentuu monissa maissa ja monilla mantereilla…” (Aleksander Mindadze)
Pentti Stranius