ALUKSI: Rauhanomaista itsepäisyyspäivän 6.12.2021 iltaa, harvat mutta uskolliset lukijani!
En ole ihan varma onko ao. teksti jossakin julkaistu. Löysin sen tietokoneeni kätköistä siivotessani laitetta. Parantelin, korjailin ja päivitin aamupuuron jälkeen juttua kykyjeni mukaan, hiihtolenkille kiiruhtaessani. Lunta on susirajalla riittämiin ja latukoneen sujuvasuksiseksi hioma latu vei minut tunnin kuntolenkille Koulukadun alkupäästä kohti Mehtimäen metsikköä…
Näillä sanoilla kohti kohtuullista joulua ja aina parempaa vuotta 2022!
ITSEPÄISTÄ JOSSITTELUA 6.12.2021
Suomi ei vuonna 1917 itsenäistynyt sotimalla, mutta yhä vain paraatit, talvisodan tankit ja suomikonepistoolit juhlistavat itsenäisyyspäivää. (Toki korona vuonna 2021 hillitsee ja jo hillitsikin virallista jäykistelyä ja sotilasparaatejakin, ja pääministerikin ehti baarissa pistäytyä…) . On mielestäni aina ollut jotenkin omituista, kuinka katkeranverisistä itsenäisyystaisteluista siirrytään sitten äkkiä jouluviikoille muka hiljentymään, toivottelemaan joulurauhaa – ja juoksentelemaan pappien ja piispojen siunaamissa kauppakeskuksissa. Eikö Suomi-vanhuksella ole muuta tekemistä jouluna tai muuta muisteltavaa 6.12. kuin murheelliset sotaisat tragediat? Niinkö on dementia pitkällä, siipi maassa, jalka juoksuhaudassa, että kulttuurielämästä ei löydy muuta kansakuntaa ylösrakentavaa kuin kulutusjuhlat, sotamuistot ja ikuinen Tuntematon? Ai niin, nyt on myös se uusin Tuntematon metoo eli Aku Louhimies asialla, tänäkin iltana Edvin Lainetta tai Väinö Linnaa peesaten ja ryöstöviljellen.
Olen muissa maissa matkustellessani ja erilaisista kansallispäivää paikallakin joskus olleena, pannut merkille, että harvassa maassa vietetään Suomen kaltaiset sotaisat ja veriset juhlat. Enemmän on oodia ja eläköötä ilolle, laulua, tanssia ja shampanjaakin itsenäisyysjuhlissa…enkä nyt tarkoita byrokraattisia könkköpatsasteluja Brysselin EU:ssa, vaan ihan katutason riemukasta ylpeyttä omasta maasta, kansasta, kulttuurista, rauhasta ja itsenäisen maan siviilisaavutuksista. Ai niin, minkä itsenäisen maan? Meillähän on EU ja direktiivit!
Jos Eino Rahja olisi pettänyt Leninin?
Suomen itänaapurina sinnittelee yhä monen inhoama Iso Karhu: Venäjä on kutistuttuaan ja yhä savijaloillaankin seisoessaan kaasua, öljyä, sellupuuta ja muuta maaperän rikkautta pursuava jättiläinen, GNPS (=GazNeftPromSojuz, ent. CCCP). Mutta ettemme sekoilisi talvisodan sankarimyytteihin, pitää ihan muistuttaa, että Venäjä oli nimeltään myös se maa, josta Suomi itsenäistyi 1917. CCCP-Neuvostoliitto perustettiin vasta 1922. Suomen itsenäisyysanomuksen ensimmäisenä hyväksyjänä patsastelee Kansankomissaarien Neuvoston puheenjohtaja Vladimir Uljanov, aito allekirjoitus todisteena vuoden 1917 viimeiseltä päivältä. Hänen jälkeensä tulee muitakin nimiä kuten Stalin ja Trotski ja jokunen sosiaalivallankumouksellinen, mutta myöhempinä neuvostoaikoina nuo allekirjoitukset häivytettiin. Maan tapa oli sellainen, myös valokuviin ja elokuvadokumentteihin tuli outoja aukkoja.
Mutta historialla jossitteluhan aina sopii, eikö vain? Mitenkähän olisi Suomen kohtalo kehittynyt, jos Kalajoen Rahjan satamamaisemista, siis Pohjanmaalta Pietariin päätyneen Rahjan perheen veljessarjan vanhin, Eino Rahja olisi viime hetkellä pettänyt Leninin? Jospa hän olisikin – henkivartijan ominaisuudessa – saatellut vallankumousyönä naamioituneen bolshevikkijohtajan Smolnan palatsin sijasta Pietarin ohranan syliin?
Jos matruusit olisivat juuttuneet Talvipalatsin viinikellariin?
Entä mitä jos Pietarin Talvipalatsin valtaus olisi mennyt mönkään? Vahvistamattoman perimätiedon mukaan vallankumous oli päättyä pikaisesti kun bolshevikkeja kannattavat matruusit pääsivät palatsin viinikellareihin saakka… Tarvittiin muutama esi-gorbatshovilainen raittiusbolshevikki, jotta viinitynnyrit saatiin kaadettua Nevaan ja Pietarin strategisten kohteiden valtaus taas pääsi julkijuopottelulta jatkumaan. Kerrotaan, että joukko matruuseja makasi pitkällään rantakadulla kun viinitynnyreiden sisältö valui Nevaan. Liioittelua, luulen, mutta kuvauksellinen yksityiskohta, jota ohjaaja Sergei Eisenstein ei Lokakuu –filmiinsä liittänyt.
Mutta asiaan: jos lokakuun kaappaus ei olisi onnistunut, en todellakaan usko, että yksikään Venäjän Romanov olisi pistänyt puumerkkiään sen paremmin suomalaisten aktivistijääkärien kuin punaisten solisalirattien itsenäisyysbumagaan. Ei tietenkään. Vasta tsaarinvallan loppu Venäjällä loi edellytykset itsenäistymishankkeelle. Ja siinä mitä Venäjällä tapahtui vuoden 1917 kuluessa Leninillä ja bolshevikeillä – kenties Eino Rahjallakin? – oli loppujen lopuksi ratkaiseva osuutensa, puhuttakoon sitten vallan kaappaamisesta tai kumoamisesta.
Jos Tuntemattomasta olisi tehty sotilasfarssi?
Joulukuun alussa Suomessa siis soditaan kaikilla kanavilla, vietetään verisiä viikkoja – ja ollaan sitten linnanjuhlien jälkeen niin rauhanmiehiä ja –naisia, että hymyilyttää. Hyvissä ajoin jaetaan myös ylennykset ja muut sotilaalliset prenikat ja pistetään alokkaat keräämään ovelta ovelle rahaa. Kuitenkin luotettavista lähteistä saamieni tietojen mukaan veteraanijärjestöjen tileillä olisi hyvinkin ennestään sen verran pätikkää, että niillä saisi aikaan monenlaista parannusta vielä elossa olevien sodan uhrien loppuelämän kohentamiseksi. Mihin noita rahoja oikein säilötään ja säätiöidään? Afganistanin sodan suomalaisveteraaneilleko? Vai pikkulottien jälkeläisten köyhäinhoitoon?
Vielä pientä jossittelua. Mitä jos Edvin Laineen mestarityöstä olisikin tullut sattuman tai tuottajan oikusta sotilasfarssi? Sellaisiahan muut 1950-60 –lukujen suomalaiset ns. sotaelokuvat pääosin olivat. Jos Tuntematon sotilas olisi nähnyt päivänvalon farssina, veikkaan että Jouko Turkka ei olisi kelpuuttanut sitä Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistoon 50 vuotta sitten (ehkä ns. Joensuun teatterisotakin olisi jäänyt käymättä?). Veikkaan myös, että Kristian Smeds ei olisi intoutunut pirstomaan pesukoneita yhtä innolla ja ilkkuvalla raivolla omassa Tuntematon -tulkinnassaan. Tai, kuka tietää? Ehkäpä Turkka ja Smeds olisivat ihan omin päinkin, ilman Lainetta, löytäneet Väinö Linnan romaanista sen salatun – ja kiistellyn? – sodanvastaisuuden? Kyllähän se siellä on, ainakin alkuperäisversiossa…
Niin Linnan kuin Laineen Tuntematon on nähtävä mielestäni aikaansa vasten rohkeana sodanvastaisena romaanina ja filminä. Aina jaksan ihmetellä, että oikeistolainen isänmaallisuusmies Edvin Laine pystyi olemaan niinkin ”puolueeton”, että otti mukaan vaikkapa seuraavia kohtauksia:
– Åke Lindman, kiväärinpiippu suussa
– palavasta, haavoittuneita kuljettavasta linja-autosta kuuluva karmea huuto: ”Auttakaa, minulla ei ole jalkoja!…”
– asemasodan purnajaiset ja jermuilut, rokat ja honkajoet vs. lammiot
– rintamakarkurien teloitus
– loppukohtaus: uskomattoman apeaksi viritetty tunnelma ja viimeiset puhuttelevat kuvat lyödystä Suomen armeijasta…
Kun Edvin Laineen Tuntemattoman rinnalle pistetään Mikko Niskasen 1960-luvun alun esikoisohjaus Pojat, niin siinäpä ovat tähän mennessä tehdyt suomalaiset A-luokan sodanvastaiset sotaelokuvat. Niskasella oli tietenkin myös opinahjonsa, Moskovan elokuvakoulun realismitausta, mikä Pojissa heijastuu. Niin Tuntematon kuin Pojat muistuttavat, että Suomen Venäjä-yhteys on ikuinen, historiassa ja taiteessa, kaikessa kulttuurissa. Vaan toivottavasti ei enää keskinäisissä sodissa. En nimittäin toivoisi tulevien sukupolvien ihan niin paljon sodilla “juhlistavan” itsenäisyyttä (miljardihävittäjäkauppoja odotellessa!) kuin vielä vuonna 2021.
Joensuun virallinen Öisinajattelija