Joulukuun kuudes: olalle vie!
Suomalainen eliitti on huono muistamaan paitsi prosenttilukuja, myös vuosilukuja.
Itsenäisyyttä juhlitaan vuodesta toiseen Tuntemattoman sotilaan ja sotaveteraanien varjossa – aivan kuin itsenäistymisvuosi olisi 1945. Kannattaisi kysyä nykynuorilta minä vuonna Suomi itsenäistyi? Väärien vastausten määrä saattaisi olla hätkähdyttävä syystä että sotapropaganda, paraatit, elokuvat ja haastattelut liikkuvat pääsääntöisesti II maailmansodan ajassa.
Herätkää jo, siellä kumpujen yössä. Katsokaa ympärillenne, vaikka sinne EU-Eurooppaan. Missään ei vietetä niin sotahullua itsenäisyyspäivää kuin täällä ”rauhaa rakentavassa” Suomessa. Muualla itsenäisyydestä iloitaan: lauletaan ja tanssitaan. Täällä patsastellaan pukujuhlissa pönäkkänä ja vietetään hartaita hetkiä väärillä sankarihaudoilla tai kirkossa.
Eikö mikään muu rakenna kansallista identiteettiämme kuin julma sota, jossa kaiken lisäksi HÄVISIMME ja sodimme VÄÄRÄLLÄ PUOLELLA, saksalaisten, italialaisten ja japanilaisten fasistien rinnalla. Entäpä jos tämä rintama, johon Suomi siis kuului, olisi voittanut sodan? Miettikää vähän – ja hiljentykää mieluummin vuoteen 1917.
Joulukuun kuudes: kansalaissota
Suomi siis itsenäistyi oikeasti 6.12.1917. Itsenäistymisjulistus hyväksyttiin vuoden viimeisenä päivänä myös Pietarin Smolnassa, Venäjän bolshevikkien allekirjoittamana. Maailmantilanne, I maailmansota ja Lokakuun vallankaappaus olivat taustalla Suomen itsenäistymiselle. Mihin se on unohtunut? Mitä sitten seurasi itsenäisyydestä? Kansalaissota 1918 ja kymmeniä tuhansia uhreja, joista suuri osa kuoli vankileireillä. Mihin näiden uhrien muistaminen itsenäisyyspäivänä on jäänyt?
Joulukuun kuudes: Martta Koskinen
Muuan ompelijatar Martta Koskinen vangittiin keväällä 1918 ”osallistumisesta kapinaan”, vaikka ei ollut mukana taistelutoiminnassa lainkaan. Hänen tarinansa on yksi niistä, mitkä liittyvät saumattomasti myös Suomen itsenäistymiseen ja siihen mitä siitä seurasi 1920-30-luvuilla monen työläismiehen ja -naisen elämässä. Koskiselle seurauksena oli aatteellisuus ja aktivismi vasemmalla laidalla – ja siitä seurannut kuolemantuomio syksyllä 1943
Ville Suhosen ohjaama dokumenttielokuva OMPELIJATAR (2015) alkaa päähenkilön viimeisistä päivistä: näytellyssä jaksossa Martta Koskinen kirjoittaa Helsingin lääninvankilasta kirjettä siskolleen. Siinä hän kertoo olevansa täysin rauhallinen, uskovansa, että ”oikeus voittaa”, ”joskus totuus tulee ilmi” ja ”aika lääkitsee kaikki haavat”. Hän ei katso tehneensä mitään väärää. Kenties vankilan sisäpuolellekin on jo kantautunut tieto Saksan tappioista itärintamalla? Se antaa kuolemaantuomitulle toivoa. Kohta Koskinen viedään kädet sidottuna pihalle ja hänestä tulee viimeinen Suomessa teloitettu nainen.
Ohjaaja on dramatisoinut nuo hetket taidokkaasti, laukauksiin saakka. Sitten siirrytään 1900-luvun alkuun ja tapahtumiin, jotka tekivät Martta Koskisesta aktiivisen työläisnaisen, sosialistin. Suhonen limittää erilaista materiaalia niin hienosti, että jäkikäteen ei muista mitkä jaksot on dramatisoitu ja missä kohdin hän käyttää esimerkiksi aikakaudelta säilynyttä dokumenttielokuvaa. Valokuvat ovat usein mukana kollaasina, kuvapintaa jaetaan pariin kolmeen ruutuun. Valinnat ovat perusteltuja ja puhuttelevia kokonaisuuksia, jotka täydentävät Koskisen elämäkertaa ja sitovat sen aikaan.
Martta Koskinen liittyi punakaartiin vasta huhtikuussa 1918 eikä ampunut omien sanojensa mukaan ketään. Sen sijaan hän kyllä harjoitti muuta agitaatiota ja kirjoitteli esimerkiksi Juttutupa-lehteen. Tie vei Tampereelta pakomatkalle Kotkaan ja sittemmin Tammisaaren vankileirille. Kun Koskinen vihdoin armahdettiin vuoden lopulla, hän kävi leninkiompelijattaren kurssin ja oli työssä tekstiilitehtaassa. 1920-30-luvuilla hän oli aktiivi nuorisojärjestöissä ja raittiusseurassa, veti jopa opintopiiriä. Luultavasti huono kuulo esti häntä pääsemästä varsinaisiin johtotehtäviin, mihin hän ei sittemmin edes pyrkinyt. Koskinen oli korostetusti ”rivikommunisti”
Mielenkiintoinen detalji 1930-luvulta: kun Hertta Kuusinen pääsi vankilasta 1939, juuri Martta Koskinen ompeli hänelle puvun. Naiset tunsivat toisensa. Vuonna 1943, kun molemmat istuivat ”turvasäilössä”, Koskisen teloitus tuli Kuusiselle kammottavana yllätyksenä. Heidi Köngäksen mainiossa romaanissa ”Hertta” (2015) Hertta Kuusinen pohtii tuttavansa teloitusta:
”Mikä oikeuden irvikuva. Martta oli puolikuuro ompelija, työläisnainen, joka korkeintaan välitti viestejä, jakoi lentolehtisiä ja vei ruokaa maan alla oleville tovereille. … ei kai niin pienestä voi henki lähteä”.
Henki lähti julmasti, mutta Ville Suhosen dokumentti on enemmänkin myötäelävä kuin ketään syyttelevä. Katsoja tekee omat vääjäämättömät johtopäätöksensä sitä mukaa, mitä enemmän saa tietoa työläisnaisen elämästä, ”rikoksista”. Käsittämätöntä on se, että tavallinen ompelijatar loppujen lopuksi päätyi teloituskomppanian eteen. Syyt jäävät avoimiksi, vallanpitäjät ja teloittajat kasvottomiksi. Ehkäpä tässä onkin dokumentin suuruus ja puhuttelevuus.
HUOM! Ompelijatar , maanantaina 7.12. klo 21.30 – TV 1
Öisinajattelija