…ei jumalauta pilkata jumalaa…
Mikko Niskasen ohjaama Lapualaismorsian (1967) on moderni suomalainen elokuva Kalle Holmbergin ohjaaman Lapualaisoopperan teosta ja fiktio sen aikana tapahtuneista ihmissuhteista ja rakastumisista – joita oikeastikin taisi olla (?).
Kyse on harvinaisesta suomalaisesta elokuvasta, joka yhdistää eri elementtejä, teatterista “oopperaan”, kantaaottavasta elokuvatarinasta melkein dokumentaariseen kuvaukseen, jossa Holmberg ja Kai Chydenius esiintyvät omina itsenään. Haluaisin uskoa, että elokuva on lähellä dokumenttia, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Cinema verite ja Dziga Vertov ovat tästä vielä kaukana, mutta jotenkin mukana.
Lapualaismorsiamessa esiintyvät sittemmin vakiintuneet suomalaisen elokuvan tähdet ja tietenkin Lapualaisoopperan tekijät: Kalle Holmberg, Marja-Leena Mikkola ja muut. Vesa-Matti Loirin esittämä Lapuanliikkeen Kosola on ylittämätön laulusuoritus jo sinänsä.
Tämä ooppera räjäytti tajuntani. Tästä hetkestä, ja vielä Hannu Salaman Juhannustanssit luettuani minusta kai tuli pohjalainen toisinajattelija, sittemmin öisinajattelija. Opettajallani Annikki Ryytyllä oli asiaan vahva osuutensa; hän salli erilaiset ainekirjoitusteemat, runotkin – kirjallisuusesitykset suomen kielen tunneilla ja kannusti. Pohjalaisessa Kannuksen yhteiskoulussa se ei ollut tavallista.
Kun Marja-Leena Mikkola, toinen käsikirjoittaja sanoittaa ja Aulikki Oksanen esittää, että Tule rakkaani, lähtekäämme maalle…, olen myyty mies… siellä annan sinulle rakkauteni, tottakai tulee mieleen Mikko Niskasen huipputyö Käpy selän alla. Se oli jo tuolloin tehty, jopa nähty Kannuksen Kuva-Tuvassa, siskon vieressä istuessa, vähän vaivautuneena.
Lapulaisooppera on elokuvana epätavallinen genre. Se ei ole teatterifilmatisointi, mihin, siis teatteriin se kuitenkin perustuu ja tetterista, Lapulaisoopperasta lähtee liikkeelle. Mikko Niskanen on muutenkin tavoittanut jotakin olennaista ja pysyvää tuosta 60-lukulaisesta ajasta, esimerkiksi vappukohtauksessa. Naisten jopa feministisissä reaktioissa (Kirsti Vallasvaara & Kristiina Halkola & co) on tuoreutta ja tulevaa aikaa ennakoivaa.
Me, nyt jo eläkeläiset, muistamme, ainakin minä muistan, tuosta kuusikymmenluvun entusiasmin ajasta – California Dreaming -ajoista seksuaalisen vapautumisen tunteen. Kristiina Halkolasta tuli suomalaisen elokuvan ja teatterin (Vuorelle nousu) suuri tähti, näyttelijäporukasta aikansa (ansaittuja!) julkkiksia ja Aulikki Oksasesta aivan mahtava kirjailija, esiintyjä, laulaja – kirjailija Marja-Leena Mikkolasta tai säveltäjä Kai Chydeniuksesta puhumattakaaan….Aikansa vaikuttajapolven kärkihahmoja.
Kaikki alkoi minulle Juhannustansseista, Käpy selän alla-filmistä ja pienestä suuresta Lapualaisoopperasta…tai olisi tietenkin voinut alkaa Mikko Niskasen nerokkaasta näyttelijävalinnasta ja Hannu Salamasta huolimatta (?), aikaisemminkin, muutenkin.
Aika oli tuolloin sukupolvelleni kypsä – ja sitä radikalismin reilua rientoa, aitoja, joskin kiihkeitä keskusteluja on joskus ikävä nykyisen typerän ja täysin mitäänsanomattoman someviidakon vihapuheiden ja pandemiasyyttelyn aikakutena…
Öisinajattelija