En muista kuka arvostelija väitti, että Leila Slimanin suositut kirjat Kehtolaulu ja Adele jättävät lukijan kylmäksi. Vaikka ovat bestseller-uutuuksia, suomennettuja 2018 ja 2019, ne kyllä myös puhuttelevat!
Slimani (s. 1981) on palkittu marokkolais-ranskalainen kirjailija, joka kirjoittaa Ranskan siirtolaisten ja naisten elämästä Pariisissa: Adelessa avoimesti naisen seksiriippuvuudesta, pakkomielteisestä halusta tulla naiduksi, rakastetuksi, hyväillyksi ja hyväksytyksi, ehkäpä hyväksikäytetyksikin – ja Kehtolaulussa teemana on maahanmuuttajanaisten aseman unohdettu todellisuus, piilotettu rasismi.
ADELE (2019)
Minusta palkitun Adele-kirjan seksikohtauksissa ei ole mitään pornoa, saati viihdettä, vaan niitä lukiessa alkaa miettiä alistumisen tematiikkaa, ellei, kuten kritiikissä lukee “…satu pitämään rikkirepimisestä, riekaleisesta vulvasta ja halusta tulla kourituksi sisuskaluja myöten. Edes päähenkilö, miehen luota miehen luo kiertävä Adèle, ei nauti. Hän virtsaa jälkeenpäin verta ja ulvoo tuskasta. Ei tämä ole reginaosastoa olekaan! Kirja kertoo surullisesta, tyhjästä, kylmästä ja sairaasta naisesta, jonka sairauden nimi on seksiriippuvuus. Adèlella on unelmien elämän kulissit: huolehtiva ja rakastava lääkäriaviomies, suloinen lapsi, hieno koti Pariisissa.”
Mutta …jotakin Adelelta puuttuu, niin kuin porvaristolta ja hienostorouvilta aina… Tämän kirjailija kuvaa harvinaisen osuvasti. Vihreä leski –tematiikka (ks. samanniminen suomal elokuva!) kukoistaa yhä, Pariisissakin. Sitäpaitsi, kirjailija Leila Slimanin seksikuvaukset ja intiimifantasiat ovat äärimmäisen vakuuttavia.
KEHTOLAULU (2018)
Kehtolaulu on aivan toista maata. Siinä (alkupuolen) mallikelpoinen maahanmuuttaja Louise osottautuu keskiluokkaisen pariisilaisperheen palkatuksi unelmaksi, lastenhoitajaksi vailla vertaa. Hänestä tulee perheenjäsen, joka uhrautuu täysin hoivaperheensä lapsille – ja tekee näiden elämästä äärimmäisen helpon tullessaan ensin ns. varaäidiksi, lopulta koko perheen huoltajaksi ja täysin korvaamattomaksi taloudenhoitajaksi kiireisten vanhempien elämässä. Lopulta hänet otetaan jopa lomalle mukaan lastenkaitsijaksi. Häntä ilman ei olisi porvarisperheen hyvinvoivaa uraelämää.
Kaikki menee kuin unelmaperheessä. Onni kukoistaa, lapset hyrräävät tyytyväisyyttä. Louise hoitaa antaumuksella kaiken, hellii ja rakastaa. Mutta? Kukaan ei ole kiinnostunut hänen menneisyydestään, ei arjesta eikä maanpakolaisuudestaan, perheväkivallasta, ex-miehestään ja karanneesta tyttärestään. Tämä tulee esille vähin erin, hienovaraisesti kerrottuna.
Kehtolaulussa ei ole seksiä eikä intiimikohtauksia tippaakaan, ainoastaan julma loppu, kun Louise kyllästyy asemaansa. Tässä kirjassa kuten Adelessa nelikymppinen kirjailija Leila Slimani osoittaa taitonsa rakentaa erilaista naiselämää, kaataa pariisilaiselämän pikkuporvariston ja perhe-elämän surkeat kulissit. Kyse on ilman muuta myös piilorasismista, siitä kuinka näkymättömiä niin sanottuja paska-, roska-, siivous- ja aputöitä tekevät ulkomaalaiset ovat ranskalaisessa yhteiskunnassa. Tilanne ei liene kovin erilainen Suomessakaan (?). Suosittelen, siis Slimaniin tutustumista…
Öisinajattelija