Suomi on kaikilla mittapuilla täällä Pohjantähden alla sijaitseva pieni ja tuntematon maa: pinta-alan, väestömäärän, kielen, kulttuurisen ja (maailman)poliittisen vaikuttavuuden suhteen. Ei tarvitse matkata kauaksi, edes Euroopan eteläosiin, kun jo joku paikallinen ihmettelee ääneen “mitä kieltä te oikein puhutte” – tai “missäs se Suomi oikein sijaitsee”.

Pienen kansan kulttuuriyhteisö kipuilee myös sen suhteen ettemme edes itse aina arvosta maantieteellistä paikkaamme pallollamme, vaan kumartelemme milloin yhteen, milloin toiseen suuntaan. Ehkä se on huonon identitettin tai pienuuden sanelemaa? Näin politiikassa, tieteessä ja taiteessakin. Onneksi meillä on sentään suht vahvat kirjallisuusperinteet ja (vielä) lukutaitoinen kansa. Se arvostaa klassikkoja eikä meillä kirjallisuusharrastus tunne muutenkaan mitään rajoja, sillä suomennettukin teos leviää ja puhuttaa. Nyt kun katseet on suunnattu länteen ja lähivuosien Nato-tulevaisuus määrittelee viholliskuvamme sattuneista syistä (“Venäjä, Venäjä, Venäjä”), on silti tärkeää lukea muutakin kuin päivä- tai iltalehtiä ja nähdä, että monet vaikutteet ovat tulleet meille juuri idästä.

Loka-marraskuun vaihteessa osallistuin kahteeen kirjallisuustapahtumaan, joista ensimmäinen oli “megalomaanis-kaupallinen” Helsingin kirjamessut (27.- 30.10.2022) ja toinen pienimuotoinen Joensuussa järjestetty kirjallisuusseminaari (4.11.2022).

 

Kirjamessujen kakofonia

Sana “kakofonia” suomennetaan osuvasti: “äänten sekasointu” / “melu” . Sana on perusmuodoltaan sama useissa kielissä. Termin etymologia tulee kaiketi antiikista (?). Kakofonia kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, mikä on aina vallinnut niillä muutamilla Helsingin kirjamessuilla, jonne olen saanut pari kertaa viime vuosina kirjailijana virallisenkin kutsun.

Kymmenet tuhannet kirjallisuuden harrastajat kansoittivat nytkin joka päivä , neljän päivän ajan Hgin messuhallin Pasilassa. Kirjakauppakin kävi kaiketi kohtalaisesti, vaikka kirjan “markkina-arvo” on pudonnut rutkasti ja uutuuksia myydään enemmän lähinnä vain joulukaupassa. Suuret kustantajat ja mainosta saaneet kirjailijat esiintyivät messuilla tietenkin suurilla lavoilla. Niiden ympärillä olleet pienemmät “ständit” tahtoivat koko ajan jäädä varjoon, kaikelta kakofoniamelulta kuulumattomiin. Kun messuilla, valtavalla areenalla ei juuri ole väliseiniä ja haluaa kuunnella vähänkin tuntemattomampaa esiintyjää, pitää mennä aivan lavan reunalle. Monen harras toive tuntui olevan se, että “kuulisi nyt edes jotakin mitä tuokin puhuu”.

Onnistuin kuuntelemaan ja jututtamaankin paria minulle tärkeää messujen (pää)vierasta, nimittäin

Ilkka & Vappu Taipaletta, joiden yhteinen uutuuskirja Taipaleella on juuri ilmestynyt. Joku vuosi sitten julkaistu Venäjä, Mon Amour on hämmästyttävän monipuolisen kansalaisaktivisti Ilkka Taipaleen tilitys Venäjä-yhteyksistä, jonka taisin arvostellakin. Ilkka on minulle tuttu työnantaja Rauhanliitto -nimisestä yhdistyksestä, jonka arkistoja järjestin reilut 40 vuotta sitten. Leikillään hän lupasi lähettää minulle Joensuuhun kuorma-autollisen uusia Rauhanliiton papereita luetteloitavaksi, mutta onnistuin kieltäytymään. Vaihdoimme kirjojamme ja sain kutsun miehen 80-vuotispäiville, joita vietetään marraskuun lopulla.

Rosebudin ja Into-kustantamon ständillä esiintyi vähän ennen omaa vuoroani ex-ministeri ja tuottelias muistelija Erkki Tuomioja. Häntä haastatteli viimeisimmän osan muistelmasarjasta toimittanut pätevä historioitsija ja kriitikko Veli-Pekka Leppänen. Tarinaa piisasi, politiikan sisäpiiristä henkilökohtaisiin tuntemuksiin, sillä sekä ikämieheksi harmaantunut Tuomioja että Leppänen ovat sujuvakielisiä ja monisanaisia puhujia. Yleisö harveni nopsasti kun tuli Italiasta raportoineen Liisa Liimataisen vuoro, mutta onneksi jokunen kuuntelija jäi lavan reunalle vielä silloinkin kun aloitimme Velipekka Makkosen ja Mia Öhmanin kanssa tarinamme venäläistä elokuvaa käsittelevistä uutuuskirjoistamme: Katson neuvostoelokuvaa ja Unohdettu valkokangas. (Vp Makkonenhan on venäläisen elokuvatutkimuksen, suomentamisen ja kritiikin todellinen patriarkka –  ja Mia Öhman kohta venäläisestä elokuvasta Suomessa väittelevä nuorempi tutkija). Puolessa tunnissa ei paljon ehdi, mutta onneksi haastattelijamme, venäläisen elokuva erikoismies ja tutkijatohtori Lauri Piispa hoiti hyvin roolinsa ja antoi meidän tarinoida rauhassa.

Oli mukava huomata, että kuuntelijoiden joukkoon liittyi pian myös kirjailija-kuvataiteilija Rosa Liksom, jonka muistan hyvin jo 1980-luvun elokuva-arkistovuosilta. Enpä voinut olla siinä samalla toteamatta, että myös paljon palkintoja saanut Hytti Nro 6 on sekä kirjana että elokuvana hyvin venäläisvaikutteinen tarina.

 

Venäläinen kirjallisuus tänään

Ei mennyt kuin viikko kirjamessuista kun Itä-Suomen yliopisto ja Suomi-Venäjä-seuran Joensuun osasto järjestivät marraskuun alussa yhteisen venäjänkielisen kirjallisuusseminaarin Itä-Suomen yliopistolla. Seminaarin aiheena oli ensin venäläisen kirjallisuuden kääntämisen merkitys kulttuurienvälisen ymmärryksen tuottajana. Puhuimme suomentamisesta ja Venäjä- kirjallisuusteemasta joensuulaisen suomentaja Kirsti Eran kanssa ja myös tulkkaamisen ja kääntämisen eroavaisuuksista. Kirjailijavieraana kuuntelimme lopuksi Suomessa lähes koko elämänsä asunutta ja Pietarista jo nuorena muuttanutta kirjailijaa, Anna Soudakovaa. Tilaisuuden organisoivat käytännössä venäjän kielen apulaisprofessori Marja Sorvari ja SVS:n Joensuun osaston puheenjohtaja Marja Jänis, joka myös haastatteli kirjailijaa. Yleisöäkin oli kiitettävästi, mutta silti paikalla valitettavan vähän opiskelijoita.

Anna Soudakova kertoi kiehtovasti venäläisestä arkitodellisuudesta ja työstään kirjailijana sekä Suomenkin vuosistaan. Hän totesi yllättyneensä myös siitä kuinka hyvän vastaanoton hänen kaksi teostaan ovat saaneet lukijoilta. Soudakovalta on ilmestynyt toistaiseksi kaksi romaania: paljon huomiota kerännyt Stalinin vainoja käsittelevä Mitä männyt näkevät (Atena, 2020) ja maahanmuuttajan kokemusta käsittelevä Varjele varjoani (Atena, 2022). Jälkimmäisen kirjansa nimen Soudakova kertoi napanneensa suuresti ihailemansa Joseph Brodskyn tekstistä. Tuo Varjele varjoani taitaa olla juuri tällä hetkellä yksi lainatuimmista ja ostetuimmista Venäjä-aiheisista romaaneista.

Kirsti Era puhui lukuisista suomentamistaan kaunokirjoista, joiden lisäksi hän on kääntänyt ison joukon erilaisia Venäjään liittyviä journalistisia artikkeleita ja haastatteluja. Mainittakoot tässä yhteydessä vaikka merkittävät nykykirjallisuuden teokset, JELENA TŠIŽOVAN romaanit Naisten aika (Into, 2018) ja Muistista piirretty kaupunki (Into, 2020). Aina ei ole ollut kääntäjälläkään helppoa, sillä venäjän lauserakenteet poikkeavat paljon suomen kielestä ja myös venäläisillä kirjailijoilla on usein tapana käyttää monipolvisia sivulauseita. Se on mielestäni tavallaan “venäläinen perisynti” aivan kuin dostojevskiläisen tekstin haamuvaikutusta. Sekä Kirsti Era että minä olimme seminaarissa samaa mieltä siitä, että suomentaminen on aina kulttuuritietoista kääntämistä, jossa tärkeintä on sen kielen vivahteiden hallinta, mille kielelle tekstiä kääntää tai tulkkaa. Joensuun seminaarin vetäjä, Anna Soudakovaa haastatellut Marja Jänis on hyvä esimerkki siitä miten taitavaksi ja tärkeäksi välittäjäksi tulkki voi tulla – sen verran olen häntä ihaillen kuunnellut.

Vaikeuksia ja melkoisia kömmähdyksiä tosin sattuu aina. Kyllä niitä on ollut ja tullut itsellekin riittämiin venäläisiä haastattelunauhoja purkaessa, raakakäännöksiä ja pikahaastatteluja tai seminaaritulkkausta tehdessä ja elokuvia mikrofonitulkatessa. Sitä puuhaa olen tehnyt itse menneinä vuosikymmeninä muiden töiden ohella aika paljon. Ensin Helsingissä YLE:n kulttuuritoimituksessa, siis Kesäkadun vuosina Hannu Taanilalle, Juha Virkkuselle, Pentti Kemppaiselle jne, sitten Suomen elokuva-arkistossa Lönnrotinkadulla ja Pursimiehenkadulla ja myös Sodankylän, Tampereen ja Moskovan elokuvajuhlilla sekä Kino Lokakuun tilaisuuksissa Helsingissä ja Karjalan tutkimuslaitoksen matkatöissä Joensuussa, Petroskoissa ja Pietarissa.

Ilman lukuisia elokuvaohjaajatapaamisia, tulkkattuja ja nauhoitettuja haastatteluja – Nikita Mihalkov, Aleksei German, Elem Klimov, Aleksandr Sokurov, Vadim Abdrashitov, Aleksandr Mindadze, Kira Muratova, Andrei Smirnov, Josif Heifits, Marlen Hutsijev jne – tuskin olisin saanut aikaiseksi viimeisintä venäläiselokuvaan liittyvää tietokirjaani Unohdettu valkokangas (Warelia 2022). Ns. simultaanitulkkaus on toki asia erikseen, mutta pikatulkkaamisenkin “mytologia” liittyy siihen, että tulkki ei välttämättä jälkikäteen muista esimerkiksi haastattelusta juuri mitään; aivojen kovalevy ei ehdi nopsassa vuorovaikutuksessa rekisteröidä tai tallentaa asioita. Juuri siksi on ollut melkoisen haastavaa kuunnella omia venäjä-tulkkauksia jälkikäteen ja käyttää vuosikymmenten takaisia(kin) nauhoja kirjoitustyössä lähteenä!

ps. valitettava tosiasia on tämän hetken rajoja rakentavassa, sotivassa ja militaristisessa maailmassa – ja Suomessa – se , että venäläisen elokuvan tai kirjallisuuden markkinointi tai edes kielen opiskelu ja suomentaminen taitaa olla vähenemään päin…

Öisinajattelija