Pääsiäisviikolla moni lehtimies ja –nainen pohti näköjään paperisen sanomalehden tulevaisuutta – ja verkkokeskusteluja.
Kansan Uutisten Jouko Joentausta (KU Viikkolehti 1.4.) painottaa, että muutosmylläkässä on oltava mukana. Jouko on tyytyväinen, että oman lehden verkkoversio on löydetty ja kävijämäärä – tai käynnit verkkosivuilla – nousevat kuukausittain jo 100 000 kerran tietämille. Se ei tietenkään ole paljon verrattuna Suomen Pravdaan. Silti esimerkiksi nettikeskustelut KU-verkkolehdessä ovat olleet mielenkiintoisia ja, harvinaista kyllä, useimmiten asiallisia verrattuna moniin muihin verkkofoorumeihin. Interaktiivisuus on myös nettilehden suoma uusi mahdollisuus ja palvelumuoto. Palaute osoittaa lukijoiden kiinnostuksen uutisointiin ja halun kannanottoihin, kommentteihin.
Perinteisen sanomalehden ystävänä olin itse kovasti pahoillani KU:n paperiversion ”kuolemasta”, mutta toki panostus KU Viikkolehteen ilahduttaa: se on kiistatta viikonlopun paras ja monipuolisin lukupaketti sanomalehtimarkkinoilla. Ei tule mieleenkään tuhlata vähiä euroja keltaisiin sanomiin ja tyhjänpäiväisiin juoruihin. Keltainen lehdistö on saavuttanut Suomessa jo ”sisältönsä” puolesta pääosin mertentakaisen roskasankojournalismin tason… Vaarana on, että verkkolehdet menevät perässä.
Suomen Pravdan ex-päätoimittaja Janne Virkkunen (HS 3.4.) näkee paperilehden eräänlaisena koostettuna kätevänä pakettina, jonka avaamalla saa toimitetun ydintiedon maailman tapahtumista. ” Sanomalehti antaa hetken minulle itselleni”, kiteyttää Janne. Olen paljolti samaa mieltä. Siksi avaankin tuon valmiiksi toimitetun paketin yleensä aamupuuron ja kahvin ääressä. Viikonloppuisin sängyssä. Amerikkalaiset lehtikeisarit Rupert Murdoch ja Ted Turner veikkailevat paperin väistyvän lehtimarkkinoilta parissakymmenessä vuodessa ja uusien sukupolvien jo tottuneen nettilehtiin. En tuota purematta niele! Erilaiset kätevämmät lukulaitteet tekevät vasta tuloaan eikä esimerkiksi minua saa näillä näkymin kukaan tihrustamaan päivän uutisia kännykän näytöltä, ei tottavie. En lue laajempia lehtijuttuja netistä kovinkaan paljon. Lehti on lehti, kirja on kirja.
Enemmän olen huolissani nettilehtien laadusta, tasosta – siitä, että kynnys sähköiseen itseilmaisuun verkossa on paljon matalampi kuin oli vaikka kirjepostia väsätessä. Milloin kirjoitit viimeksi kirjeen? Käsin? Millainen käsiala sinulla on? Nettilehti liukuu helposti myös teknisiin hienouksiin ja loputtomiin linkkeihin ja visuaaliseen ähkyyn. Reportaasit, kulttuurijutut, elokuva-ja kirja-arviot viihteellistyvät ja lyhenevät lyhenemistään. Haastatteluissa ”gonzoillaan” ja ”tervoillaan”, politiikassa syytellään ja ”tiuraillaan”. Sisältö alkaa olla sivuseikka. Mikään liikkuvakaan kuva ei enää puhuttele, pelkästään hätkähdyttää. Näin siksi, että nettilehden toimittaja on yhtä altis visuaaliseen leikittelyyn kuin kuka tahansa netissä asuva.
Myös verkkokeskusteluissa usein vain karjutaan ja provosoidaan – niin olen tehnyt itsekin monta monituista kertaa eri keskustelupalstoilla. Nettietiketti ja ASIA unohtuu, SISÄLTÖ hukkuu huutomerkkimereen. Karjalaisen toimituspäällikkö Sari Vanninen (Karjalainen 3.4.) panee merkille, että ”…verkkokeskusteluissa tosiasioilla ei ole juuri merkitystä, vaan kysymys on mielipiteenmuokkauksesta mustavalkoisin asetelmin”. Sari viittaa esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluun. Nettikeskustelut ovat myös nopeasti eriytymässä. Facebook on nuorempien verkkoporukka, vanhemmat netinkäyttäjät tuottavat ”mielipiteitä” muilla foorumeilla. Erikseen ovat sitten samanmielisten ideologisoituneet tai politisoituneet keskusteluryhmät, joissa toisinajattelija – öisinajattelijasta puhumattakaan! – saa nopeasti korvilleen.
Myös nimimerkillä kirjoittaminen on ongelma, koska silloin vasta saakin HUUTAA ISOIN KIRJAIMIN. Oma henk. koht. mielipiteeni on, että nimimerkin salliminen olkoon ehdoton poikkeustapaus. Sitä ei pitäisi suosia ollenkaan verkkolehtien palstoilla, missä mietteet sentään pääsääntöisesti yritetään suodattaa jonkun valvovan filtterin läpi. Kysymys on myös siitä, että aktiivit kansalaiset oppivat seisomaan sanojensa takana, olemaan ampumatta selkään.
Uskon paperilehteen yhtä paljon kuin kirjaan. Ei se vähällä eikä hevillä katoa, ei lähivuosikymmeninä. Netissä asuvan on hyvä joskus tarttua sanoma- ja aikakausilehteen, hyvästä romaanista puhumattakaan. Del-nappi on olemassa eikä verkkoon ole pakko tunkea joka päivä.
Joensuun virallinen Öisinajattelija