Olin mukana alueellisilla journalismipäivillä Joensuussa 16.10.
Pyydettiin puhumaan aiheesta ”Mistä maakuntalehti vaikenee?”. Kirjaan oheen puheenvuoroni pääkohdat muistinvaraisesti, koska esityksestäni on olemassa vain ns. ranskalaiset viivat eli runko. Blogiksi tämä on vähän outo kirjoitus, joten pyydän jo ennakkoon anteeksi…
————————————————————————————————————————
Kun muutin perheeni kanssa Joensuuhun 1993, olin täkäläisittäin ns. ”junan tuoma”, muualta tullut. Aika usein törmäsin Pohjois-Karjalassa aluksi ajatukseen siitä, onko minulla muukalaisena oikeus mielipiteeseen? Hämmästelin silloin skini-ilmiön laajuutta ja sitä, miksi avoimestakin rasismista ja rikoksista mediassa vielä vaiettiin yleisesti (Oli toki poikkeuksia – esimerkiksi se miten toimittajat Matti Ronkainen ja Tiina Tolvanen yrittivät vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen jo 1990-luvun ensi vuosina). Samoin yllätyin siitä mitä venäläisistä Pohjois-Karjalassa yleisesti ajateltiin, miten heistä kirjoitettiin. Omia mielipidekirjoituksiani ei useinkaan julkaistu.
Nyt, 17 vuotta myöhemmin voi sanoa, että maakuntamediassa on tapahtunut suuri muutos 1) suhteessa rasismiin, 2) suhteessa Venäjään. Vaikeneminen, vähättely, vääristely ja skandaaliaiheiden etsiskely on paljolti loppunut. Rasismia ei hyväksytä missään mediassa ja Pohjois-Karjalassa on paljon päteviä Venäjä-toimittajia ja asiantuntemusta, mistä kremlologiaan keskittynyt Suomen Pravda Helsingissä voisi ottaa oppia!
Mutta asiaan eli päivän teemaan. Aina ei mielestäni ole niin tärkeää se mistä media, esimerkiksi maakuntalehti Karjalainen, tiedottaa. Oleellisempaa saattaa ollakin se mistä vaietaan. Vaikeneminen ei ole aina tietoista asioiden salaamista: asialla voi olla niin sanottu toimittajan SISÄISTETTY MILIISI. Sitä kuunnellaan tiedostamatta, kun oletetaan valmiiksi mitä kansa täällä haluaa lukea, kuulla tai nähdä. Tai oletetaan jo ennakkoon, mistä pitäisi mieluusti vaieta. Siitä myöhemmin.
Maakuntalehti – maakunnan ääni?
Pohjois-Karjalan maakuntalehdet toimivat aivan eri resursseilla, jos ajatellaan Karjalaista ( virall puolueeton, ja v 1995 kokoomus-äänenkannattaja) suht Karjalan Maahan (kepu) ja Viikko Pohjois-Karjalaan (sd). Kaupunkilehti Heiliä (virall puolueeton) voitaneen pitää maakunnallisena myös. Sen rinnalle jos ottaa vaikka Lieksan Lehden, Pogostan Sanomat jne, kovin ovat mahdollisuuksiltaan epätasapainoisia, kaupunkilehtinäkin. Ja pienlehdet kirjoittavat varsin usein ns ihmisläheisesti, arjen ja paikallisuuden näkökulmasta. Siitä kiitos.
Siis ensimmäinen huomio: levikki-resurssi- ja maakunnan ääni eli puhevalta on selvästi yhdellä lehdellä, Joensuussa ilmestyvällä Karjalaisella. Kilpailun puute lienee markkinataloudessa yhä ongelma? VERKKOlehdetkin eriarvoisia ja Karjalan Maa sekä Viikko Pohjois-Karjala levikiltään vain muutaman tuhannen luokkaa.
Toimivatko lehdet sitten MAAKUNNAN ÄÄNENÄ. Kyllä vain, esimerkiksi Karjalainen. Varsinkin jos maakuntana pidetään ”kasvavaa” Joensuun seutua ja maakunnallista yritystoimintaa kasvukeskuksessa. Maakuntalaisista kansalaisina ei aina ole niin väliä – eikä maakunnan periferia-kylistä, jotka autioituvat kovaa vauhtia. Ja myös sotilaallinen puoli kiinnostaa. Sekä Karjalaisen päätoimittaja (kolumni) että paikallinen kansanedustaja (pitkä mielipidekirj) asettuivat esim 15.10. Karjalaisen pääkirjoitussivulla yksissä tuumin puolustamaan Pohjois-Karjalan prikaatia , sen lakkautussuunnitelmia vastaan. Tässä kysymyksessä näkyy hyvin Karjalaisen silloin tällöin harrastama yltiöpäinen isänmaallisuuskin. Ehkä myös itäraja?
Myös Joensuun Penttilän rannan suuret rakennushankkeet, ns kaupunkikeskustan kehitys ja toriparkin jatkuva esilläolo saavat maakuntamediassa lähimain varauksettoman tuen – esim Mehtimäki, Tiedepuisto, maakunnan uraanikaivoshankkeet, Pampalon kultakaivos Ilomantsissa. Aika selkeästi lehdet ajavat näitä hankkeita – ja kritiikkiä jos esiintyy, sitä voi lukea lähinnä MIELIPIDEkirjoituksista. Tutkivaan journalismiin ei ole aikaa…
Entä Pohjois-Karjalan radio (YLE) , jonka ääntä valitettavasti ollaan supistamassa esim alueuutisten suhteen. Radiolla on silti enemmän kuuntelijoita, usein tyhjenevissä kylissä, kuin lehdillä lukijoita. Paikallisradio on usein nopeasti ajan hermolla ja välitttää silloin tällöin myös kansalaisyhteiskunnan ääntä ja vaikkapa tutkimustuloksia yliopistolta. Tästä se ansaitsee pientä kiitosta.
Maakunnan ”puolustaminen” näkyy paikallismediassa erityisesti suhteessa paikallispoliittiseen eliittiin, jota käsitellään todella hellävaroin, usein virkamiehiäkin. Joensuussa seurataan lähinnä valtuustokokouksia ja sitä milloin yksittäinen valtuutettu ns. häiriköi eli esittää muista poikkeavia näkökulmia. Asiakysymyksiä pohjustetaan huonosti eikä kansalaismielipide näy kuin mielipidesivuilla. Toimittajan ääni on maakunnan ääntä myötäilevä siis myös politiikassa. Ja jos joskus kritiikkiä esiintyy, niin todella yksituumaisesti lehtien toimitukset myötäilevät, tottakai, maakunnan yrittäjiä ja rahamiehiä. Kehittyvien maakuntien Suomen puuhamies Kyösti Kakkonen on lä’hinnä ”väärinymmärretty” – ja suurliikemies Yrjö Laakkonen saa julkisuutta kun julistaa, että kaikenmaailman ”filosofiaa” ei Itä-Suomen yliopistossa (UEF) tarvittaisi, yrityshenkeä enemmänkin…
Mistä maakuntalehti vaikenee?
Väitän, että Pohjois-Karjalassa maakuntalehtien ja myös paikallislehtien toimituksissa ollaan monesti yliherkkiä juuri lehtien omistussuhteiden näkökulmasta. Suurilevikkisimmät maakuntalehdet (Karjalainen & Heili) ja paikallislehdet (Ilomantsi-Lieksa-Nurmes-Juuka -akselilla) kuuluvat Laakkosten ”perhedynastian” omistukseen. Se, että Laakkoset vaikuttavat merkittävästi Pohjois-Karjalan – ja koko Suomenkin – autokaupassa, tontti- ja kiinteistöbisneksessä näyttäisi vaikuttavan myös lehtikirjoitteluun. Omistajalle ”ikävistä asioista” vaietaan.
Omistajaa kohtaan suunnattu kritiikki oli äärimmäisen vähäistä esimerkiksi Linnunniemen huvilasta käydyssä keskustelussa lähes 10 vuotta sitten. Kun huvilaa yksityistettiin (kaupattiin sisäpiireissä Yrjö Laakkosen yksityiskodiksi), Joensuu-liike vastusti hanketta, keräsi adressin ja teki lukuisia valituksia kaupankäynnistä. Lehdet, erityisesti Karjalainen, vaikenivat tai naureskelivat kansalaistoiminnalle. Onneksi vastarinta oli sen verran tehokasta, että Linnunniemi säilyi lopulta kuntayhtymän yhteisomistuksessa. Eikä Linnunlahden rannalle johtavalla tiellä näy kylttiä: YKSITYISALUE. PÄÄSY KIELLETTY
Paljon isompi kysymys on ollut Penttilän saha-alueen kaupankäynti ja puhdistustyö, jonka veronmaksajat ovat joutuneet lopulta maksamaan. Näin siitä huolimatta, että suuryhtiö UPM vielä 2000-luvun alussa lupaili varmasti puhdistustyön maksavansa. Ei maksanut – vaan siirsi koko ”paskahomman” kaupunkilaisten harteille muka ”lahjoittamalla” maa-alueensa symbolisesti yhdellä eurolla kaupungille. Lehdistö ei ole UPM:n ja kaupungin toimia kritisoinut. Päinvastoin – kiitellyt. Ja kysymys on sentään n 20 miljoonan euron puhdistustyöstä, jonka nyt maksavat joensuulaiset veronmaksajat.
Penttilän saha-alueen suhteen näen tutkivalle journalismille jopa tilauksen. Kun asuu sen vieressä, tietää myös ihmisten, mm. entisten sahalaisten mietteet. Puhdistustyömaan pääportin vieressä on myös siirtotyöläisten matkailuvaunu-asutus. Ei ole siitäkään pahemmin kirjoiteltu – eikä rakennustoimintaan liittyneistä ongelmista muutenkaan. Tai vaikkapa työnteosta ammattimiesten näkökulmasta. Reportaaseja riittäisi niin televisiolle, radiolle kuin lehdillekin. Laman aiheuttamista irtisanomisista on sentään ollut pakko raportoida…
Urheilusta kirjoitetaan ihan riittävästi, liikuntakulttuurista ehkä vähemmän. Kulttuuri ja sen paikalliset muodot, tapahtumat, erityisesti elokuva ovat suht hyvin esillä pienissäkin paikallislehdissä. Esim Lieksan Lehti on tästä hyvä esimerkki. Ulkomaalaisasat käsitellään tasapuolisesti eikä rasismi todellakaan rehota paikallismediassa. Vaikkapa Heilin, KarjalanMaan ja Viikko PohjoisKarjalan monet reportaasit maakunnassa asuvista ulkomaalaisista tai Venäjästä ovat usein hyviä erikois- ja henkilöjuttuja. Myös Karjalaisessa alkaa olla päteviä Venäjä-asiantuntijoita niin kirjoittajina kuin valokuvaajina.
Elokuva (Markku Pölösen elokuvakylä) ja rockkulttuuri (Ilosaarirock) ovat ikään kuin maakunnan silmäteriä, ja syystäkin. Mutta harva on profeetta omalla maallaan ennen kuin on sitä muualla. Alangon veljekset, haloset ja pölöset saavat oikeutettua tunnustusta vasta myöhäsyntyisesti. Laatuelokuvaa, dokumenttia Joensuuhun vuosittain tuottanut VISCULT ON HUOMATTU VASTA NYT kun se on toiminut 10 vuotta. Hämmästyttää ainoastaan se, että maailman johtavia visuaalisen kulttuurin tuntijoita, tutkijoita ja antropologisen tai etnografisen elokuvan ohjaajia ei haastatellut kunnolla yksikään media (pari viikkoa sitten) , vaikka aihetta olisi ollut! Onneksi sentään aloitteleva Nurmeksen elokuvajuhlat sai huomiota kaikissa paikallismedioissa.
Kansalaisaktivismi yhä pannassa?
Kansalaisliikkeet, kokoukset, mielenilmaukset ja muut kansalaistoiminnan muodot vaietaan Pohjois-Karjalassa pääsääntöisesti lähes kuoliaiksi. Esimerkkeinä olkoot Joensuun toriparkin vastainen kampanja, Yöjuna takaisin -liike, Rauhanryhmä, ns Kohtuusklubin kokoukset ja Ei uraanikaivoksia -vastarinnan monet muodot. Usein näistä kansalaisaktivismin tai -tottelemattomuuden muodoista aletaan kirjoittaa vasta sitten kun uutiskynnys ”Helsingin mediassa” on ylittynyt. Se pistää miettimään, EIKÖ AKTIIVINEN KANSALAINEN mitenkään edusta maakuntaa? Onko hän uhka ja pelkkä häirikkö…siihen saakka kunnes on vaikka kirjallinen tähti kuten Heikki Turunen tai superrockyhtye Nightwishin kaltainen maailmanvalloittaja jne jne
Kansalaisaktivismin kohdalla kyse ei ole ihan marginaalitoiminnasta. Kohtuusklubi on toiminut esim vuoden, tilaisuuksissa käynyt 50-100 ihmistä ja toiminta pantu merkille muuallakin! Yöjuna takaisin -kampanjasta muodostui todellinen kansanliike pari vuotta sitten kun se keräsi peräti
25 000 nimeä adressiin. Lopulta kaupunginhallituskin heräsi, samoin yliopiston nukkuva johto. Lähetystö, jossa itsekin olin mukana, vieraili paikallisen ministerin puheilla Helsingissä, mutta Anu Vehviläinen löysi vain varttitunnin aikaa adressin vastaanottamiseen . Yöjuna- ja uraanikampanjat noteerattiin lehdissä kovin myöhään – ja pääosin vain mielipidesivuilla. Paikallisradiossa tilanne on ollut paljon parempi, siitä kiitos!
Joskus tulee väistämättä mieleen se, että ovatko median ja erityisesti sanomalehti Karjalaisen toimituksen mielestä ihan VÄÄRÄT IHMISET VETÄMÄSSÄ NÄITÄ KANSANLIIKKEITÄ?
”Sisäistetty miliisi”
Sisäistetty miliisi on käsite, jonka olen kuullut Venäjällä haastatteluja tehdessäni elokuvaohjaajien, kirjailijoiden ja toimittajien suusta. Pohjois-Karjalaiseen lehdistöön sovellettuna se tarkoittaa, että toimittaja sensuroi ja valikoi tiedostamatta aineistoa siitä kirjoittaessaan. Hän kuuntelee sisäistetyn miliisinsä pillin vihellyksiä – ikään kuin ottaa ennakolta huomioon, mistä ei saa kirjoittaa. Ja minkä asioiden tässä kyseisessä maakunnassa pitäisi ”kansan syviä rivejä” virallisesti kiinnostaa. Hänellä on usein samat lähteensä ja vakiintunut verkostonsa eri aiheille. Näkö- tai tulokulmakin alkaa yhä useammin olla sama: maakunnan etu, yrittäjän etu….
Mutta mikä tärkeintä: toimittaja, jonka sisäistetty miliisi on tavallista herkempi – ja esimerkiksi työpaikka kovinkin riippuvainen isännän eli omistajan mielivallasta ja intresseistä – saattaa myös todella olla hiljaa TÄRKEISTÄKIN, mutta kovin kiusallisista kiistakysymyksistä ja puheenaiheista. Vaikeneminen on sitä hienovaraista sensuuria, mitä ei usein edes huomata. Ehkäpä on syytä palauttaa mieliin erään maakuntalehden lukijalupaus: ”Karjalainen toimii julkisen hallinnon ja päätöksenteon arvioijana ja kriitikkona. Uskomme sanan myönteiseen voimaan”. Näinköhän on?
Ja lopuksi: kun maakunnan päälehti Karjalainen usein esittää omistajansa tavoin kovin isänmaallisia näkemyksiä, lehden toimitusta voisi muistuttaa Erno Paasilinnan aforismilla: PORVARIT SAMASTUVAT ISÄNMAAHAN, SILLÄ HE OMISTAVAT SEN.
Joensuun virallinen Öisinajattelija