Minä, Pariisi ja Praha 1968
Vuodet vierivät. 50 vuotta on kulunut Öisinajattelijan “todellisesta” yhteiskunnallisesta heräämisestä. Se tapahtui keväällä 1968 kun Pariisi toi maailman tietoisuuteen aivan uuden ilmiön, aidon 60-lukulaisen radikalismin. Toki ilmiötä oli pohjustettu jo paljon aikaisemminkin, jimi hendrixin, cream-yhtyeen, beatnikkien ja hippie-liikkeen ja huikeiden festarien voimin rapakon takana. Silti Euroopassa 60-lukulaisuus löi itsensä läpi kunnolla 1968. Siksi puhumme, kirjoitamme ja tutkimme tuota hullua vuotta – 1968.
Tämä on muuten aito blogi, siis loki-kirjoitus menneistä vuosista, huom!
Vuosi 1968 muutti maailmankuvani perusteellisesti.
Asuin ja kävin koulua piskuisessa Kannuksen kunnassa, jonne radikalismi tuli tietenkin jälkijättöisesti…mutta jätti jälkensä. Siksi tämäkin on oikea blogi, loki-kirjoitus menneestä, tapahtuneesta, kuten loki-kirjoitus veneessä, merellä edellyttää…
Blogin merkitys on tottakai sittemmin muuttunut: blogi on oikeastaan tätä nykyä ihan mikä hyvänsä hömppäjuttu tai kolumni tai miete jonkun tyhjänpäiväisen ihmisen, tässä tapauksessa Öisinajattelijan elämästä.
Viva CHE
Muistan kuinka varastimme opettajan taskusta avaimen. Sen avulla pääsimme Kannuksen Yhteiskoulun sisätiloihin. Valloitimme alakerran keittiön ja söimme mitä söimme, suolakurkkuja tanssilavan jälkeen, aamuyöllä.. Tämä tapahtui useamman kerran. Taisimme siellä alakerrassa kevyesti rakastellakin, opetella uusia asioita, sitä mitä pojat ja tytöt harrastavat kun ujosti riisuvat toisiaan, koskettelevat, 15-vuotiaina…Mutta: omasta mielestämme teimme vallankumousta, olimme aitoja anarkisteja: KANNUKSEN-TOHOLAMMIN RIIPPUMATTOMIA INTIIMI-ANARKISTEJA, jee!
Viva CHE. Sen minä kirjoitin monen luokan taululle. Salaa ja yöllä! HEITTELIN KANANMUNIA REHTORIMME POSTILAATIKKOON, särjin niitä oikeistolaisiksi tuntemieni lukiolaisten pulpettiin. Anteeksi! Che oli juuri tapettu Boliviassa 1967, ja minä surin vallankumoustaistelijan poismenoa aidosti. Muistan jopa rukoilleeni, että hän pääsisi taivaaseen… Nyt se voi naurattaa, mutta en aio olla jälkijättöisesti muka-viisas…
Pariisin kevät 1968
Pariisin kevät, myöhemmin elokuvat kuten Godard, oli avainkokemus, vaikka en Pariisiin silloin koskaan ehtinyt, päässyt. Mutta mikä fiilis!
Tuntui että koko maailma muuttui, vallankumous, jossa nuoriso mukana, aivan lähellä. ’
Muistan senkin kun edettiin vuoteen 1971 ja alkoi aito lakkoliike ympäri Suomea. Aloittelin toimittajan uraani, tein juttuja Kokkolan lakkolaisista, ylpeänä, itsetietoisena. Lehti oli Kansan Ääni, Kokkola, Pohjanmaa.
Muistan kuinka SKDL-piiritoimistosta joku ehdotti, että voisin lähteä vaikka NEUVOSTOLIITTOON OPISKELEMAAN. Se oli vähän myöhemmin – pääsin listalle kevyesti, ylioppilastodistukseni keskiarvo yli yhdeksän ja älliä riittävästi. Vuonna 1971 syksyllä avautui aivan uusi maailma: Neuvostoliitto – Moskova – Pietari (silloinen Leningrad)
Praha 1968
Mutta vuonna 1968 syksyllä tapahtui jotakin muuta, aivan järisyttävää. Isäni tilasi Kansan Uutisia ja lehden kulttuurisivut olivat täynnä optimismia 1967-68. Sosialismia voitaisiin oikeasti kehittää ns ihmiskasvoiseen suuntaan!? Pariisi ja Praha kohtasivat, nuoriso nousi.
Mutta: sitten tuli elokuu 1968 ja Prahan miehitys. Käsittämätön tapahtuma nuoren miehen elämässä. Voisin kuvata senhetkistä maailmankuvaani sanalla skitsofrenia,
kahtiajako.
Tiedonantaja, jota silloin luin, selitti asiat parhain päin. Minusta tuli muutamaksi vuodeksi taistolainen ja taistolaisena matkustin Moskovan junassa opiskelemaan itään.’
En kadu. Opin ja viimeistään Siperia opetti, omat kokemukset ja venäläinen vaimo.
Venäjästä ja venäläisyydestä tuli kohtaloni, työurani ja maa, jonka kansalaisia rakastan , ymmärrän ja ihailen – kaikista itänaapurin diktaattoreista huolimatta.
Aika vähän elämässäni kadun, mutta: en todellakaan taistolaisvuosiani.
Kuulun niihin menneen maailman taistolaisiin (vuodet 1970-75), jotka ovat saaneet siltä liikkeltä paljon – ystäviä, maailmankatsomusta, solidaarisuutta, kulttuuria.
Parhaat bileet olivat vasemmalla, parhaat ystävät myös. Suurin osa meistä tuli työväenluokasta, turha puhua isäkapinasta tai käännynnäisistä porvaripenskoista. Me olimme aidosti mukana, minä ja moni muu ryysyköyhälistöstä, todella alaluokista.
Jos ajattelen nyt esimerkiksi suhdettani ulkomaalaisiin, parhaan oppitunnin suvaitsevaisuudesta olen saanut Neuvostoliitossa, Leningradin monikansallisessa yliopistossa ja Pietarin asuntoloissa, joissa naapureinani oli venäläisten ohella …afrikkalaisia, arabeja, latinalaisamerikkalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, amerikkaisia, vietnamilaisia…jne.
Älkää tulko minulle sanomaan, että olisi huijattu ja aivopesty! Kyllä minä ja kaltaiseni oppivat Venäjällä oikeata elämää ja myös maan menneisyyden mustat aukot!
Ja ihan lopuksi blogi-lukijani: Mikään ei opeta enempää suvaitsevaisuutta kuin henkilökohtainen suhde! Ja kielitaito,
Peace & Love!
Öisinajattelija