On selvää, että perussuomalaisten jytkyvoitto viime eduskuntavaaleissa aiheutti uudenlaista kiinnostusta poliittiseen elämään ja erilaisiin liikkeisiin. ”Unohdettu kansa” yllätti kaikki ennusteet kuten 40 vuotta aikaisemminkin.
Usein tämä ”kiinnostus” tarkoittaa pinnallisia ja toistuvia gallupeja ja keltaisen lehdistön rypemistä skandaaliaiheissa. Toisinaan havahtuvat myös tutkijat ja akateemisiakin lopputöitä syntyy. Ounastelen, että nyt on tullut tällaisenkin heräämisen aika. Pieniä merkkejä politiikan ja poliittisten liikkeiden tutkimiseen on ilmassa, ainakin piskuisessa Pohjois-Karjalassa.
Poliittisia ääniä susirajalta
Ismo Björn ja Jukka Kokkonen ovat toimittaneet Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirjan, jolla on lupaava nimi: Poliittisia ääniä Pohjois-Karjalassa (2012)
Toimittajat ovat tohtoreiksi väitelleitä ahkeria tutkijoita. Björn on kirjoittanut lukuisia tärkeitä pitäjänhistorioita metsä-aiheisen väitöskirjansa ohella. Kokkonen on liikkunut muuten rajaseututukimuksen parissa väiteltyään 1600-luvun lopun, 1700-luvun alun rajaseudun asukkaiden suhteista Venäjän puolen Karjalaan.
Vuosikirjan keskeinen teesi on terveen itsekäs: vaikka Pohjois-Karjala mielletään marginaalialueeksi ja syrjäseuduksi, missä farkut vaihtuvat verkkarihousuun…, maakunnan poliittinen ääni on aina ollut väestömäärää ja sijaintia tärkeämpi.
Toimittajien omat laajat artikkelit vuosikirjassa ovat nykypäivistä suht kaukana historiassa. Mutta ne ovat tärkeitä johdantoja, historiallisia katsauksia siihen miten poliittiset liikkeet ovat syntyneet – ja syntyvät yhä! Jukka Kokkosen osuus käsittelee itärajan omapäisen politiikanteon alkuaikoja 1700-luvun lopulla, jolloin sotalaitosta ryhdyttiin rakentamaan Ruotsin keskushallinnon osana. Paikallisasukkaat eivät ihan suosiolla ”Karjalan jääkärijoukkoihin” rynnineet ja muun muassa tämä kansalaisvastarinta on artikkelissa hienosti dokumentoitu. Jo Kokkosen aloituskappale on paradoksaalisen historiatietoinen: jääkärien jälkeläisten eli Pohjois-Karjalan Prikaatin lopettamispäätöshän on tehty ja viimeiset varusmiehet siellä juuri aloittaneet palvelunsa.
Ismo Björnin aiheena on suurlakko 1905 ja sen heijastuminen Pohjois-Karjalaan. Venäjältä Suomeen levinnyt suurlakko ravisteli lopulta täälläkin säätylaitosta perinpohjin. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli peruskysymys, mutta kansan ääni ja radikaalit sosialidemokraattiset vaateet kuuluivat ja näkyivät. Lakkotapahtumat esimerkiksi Joensuussa alkoivat jakaa poliittista kenttää ”herroihin ja narreihin”, nuorsuomalaisista työväenyhdistyksiin. Tosin esimerkiksi Joensuun työväenyhdistys oli alkuvaiheessa paljolti nuorsuomalaisten johtama. Joukkomielenosoitusten kokoontumispaikkana toimi muuten usein Ilosaari…
Laajempia poliittisia kaaria ja murroksia analysoi Jukka Partanen. Hän esittelee 1900-luvun alusta hahmottuvan Pohjois-Karjalan poliittisen vaalikartan eduskuntavaalien tulosten pohjalta aina vuoteen 2011. Jarkko Kemppi luo pikasilmäyksen itärajan kokoomuksen puoluehistoriaan. Harvapa tietää, että kokoomus sai 1948 eduskuntavaaleissa hurjan voiton Joensuussa – 52,6 % annetuista äänistä. Ja tietenkin se oli – nuorsuomalaisten jatkeena – mahtipuolue jo 1920-30-luvulla.
Pienen Polvijärven poliittista ääntä tuo esiin Esa Sormunen. Polvijärvihän oli viime vuosisadan alkupuolella kovasti kasvava maa- ja metsätalouspitäjä, jossa pienviljely oli valtaelinkeino. Samalla myös köyhän ”loisväestön” osuus oli iso. Meri-Anna Rossander keskittyy aika oikeistolaiseksi mielletyn Nurmeksen työväen toimintaan. Sormusen ja Rosanderin artikkelit ovat lyhykäisiä, mutta ansiokkaita yhteenvetoja aivan 1900-luvun ensi vuosikymmenten politiikanteosta ja ristiriidoista. Vähemmän tunnettuja liberaaleja virtauksia maakunnassa analysoivat Seija Karttunen ja Risto Patrikainen.
Vuosikirjan päättää mielenkiintoinen ja yhä poliittisia intohimoja herättävä Joensuun ”teatterisota” 1971. Alina Kuusisto tekee hienon lehdistöanalyysin aiheesta, mistä selviää esimerkiksi se, että itse päähenkilö, ohjaaja Jouko Turkka taisi myhäillä tyytyväisenä kulisseissa eikä juuri antautunut lehtien riepoteltavaksi. Ei ainakaan oma-aloitteisesti.
Mihin jäi unohdetun kansan ääni?
Niin, missä luuraavat ne tutkijat, jotka tekisivät analyysia nykyisen ”unohdetun kansan” liikkeistä ja toisivat esiin myös (ääri)vasemmiston äänen?
Ja miksi sodanjälkeinen aika on vuosikirjassa niin vähän esillä? Mutta ennen kaikkea jää kaipaamaan vennamolais-perussuomalaista analyysia, Liperiä tai Kiteetä. Ja miksei myös Kiihtelysvaaran Keskijärventien Suuren pojan Eino Poutiaisen henkilökuvaa. Samoin kokoomuslainen”Mato-Alli” eli Alli Vaittinen-Kuikka olisi voinut ansaita enemmän huomiota. Tottahan nämä jälkimmäiset voimahahmot Pohjois-Karjalasta on monissa muissa yhteyksissä mainittu.
Toisaalta Pohjois-Karjalassa on paikka paikoin ollut aina vahva työväenliike, esimerkiksi Joensuun ohella Lieksassa ja Outokummussa. Ja sekä SKDL-vasemmistoliitolla että sosiaalidemokraateillakin on ollut omat Suuret toverinsa ja tyttärensä. Teatterisodan ohella myös ns. taistolaisvaihekin olisi Joensuussa mitä mielenkiintoisin tutkimuskohde.
PS. Kansanliikkeiden ja kapinoinnin vaikutusta suomalaisen politiikan ja vaikkapa koko Suomen syntyyn ovat tutkineet laajalla skaalalla esimerkiksi Heikki Ylikangas ja Risto Alapuro – jälkimmäisen tutkimus Suomen synty paikallisena ilmiönä (1994) on jo klassikko.
ks. http://esseeaitta.blogspot.fi/2008/09/huittislaiset-politiikan-pyrteiss.html
Itä-Suomen yliopistosta löytyy myös – menneiltä vuosilta – perusteellista akateemista tutkimusta, jopa avainteoksia samasta aiheesta. Pari esimerkkiä:
Ilkka Liikanen: Fennomania ja kansa. Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty (1995, väitöskirja)
Kimmo Katajala: Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla (2002)
Suosittelen!
Öisinajattelija