Olen paastonnut joskus viikon, mutta vellin syöminen ja nestetankkaus oli aloitettava, koska munaskuut tai joku muu vika aiheutti ankaria kipuja selän ja lantion tienoilla. Silloin ajattelin Tammisaaren nälkälakkolaisia punavankeja 1920-30 luvulta, noita pakkosyötettyjä ja aatteen vuoksi kuolleita menneen ajan sankareita. Nykyajan paastot ovat lähinnä pelleilyä silloin kun taistellaan aatteesta, sananvapaudesta, elämästä ja kunniasta.
Paastoa paremmin onnistuu tipaton kuukausi, tilapäinen raitistuminen. Olen pidättäytynyt tammikuun ajaksi kaikista Alkon tuotteista, kotikaljasta ja kotipolttoisestakin, jo yli parinkymmenen vuoden ajan. Usein korkki menee kiinni joulun tietämissä, mutta vuoden vaihtuessa napataan vielä lasi shamppakaljaa ikään kuin jäähyväisiksi.
Joku onneton lääkäri väitti pari viikkoa sitten ettei tipattomasta mitään hyötyä ole; se on vain alkoholistien itsepetosta. Olen toista mieltä. Kyllä tipaton tammikuu virkistää mielen, kohentaa kuntoa ja saa miettimään jatkossakin lasin kallistelun autuutta. Joskus on tullut vietettyä koko tipaton kevätkausi vappuun saakka – tai sitten otettua vielä elokuussa, lomien jälkeen, virkistävä revanssi.
Mutta: iloahan viina parhaimmillaan tuottaa. Eihän sitä muuten juotaisi. Ei se niin maukasta nektaria ole. Jonnekin arkipäivästä pois tekee ihmisen mieli…
Vuoden 2013 huonoin elokuva on jo nähty
Juoppohullun päiväkirja oli Juha Vuorisen kirjallinen läpimurto 1990-luvulla. Vuorinen tallensi päiväkirjamuotoon eräänlaista rujoa epäkirjallisuutta ja sai tarinoillaan murrosikäiset viinaa ensi kertaa maistelevat pojanklopit jopa lukemaan. Se ei ole huono saavutus. Päiväkirjoissa oli ronskia alapäähuumoriakin, mutta eivät ne mistään kirjallisesta erityislahjakkuudesta sentään kertoneet. Charles Bukowski-vertaukset olivat aivan ylimitoitettuja.
Mutta Vuorinen iski kultasuoneen. Hän on menestynyt. Nyt hän on jo elokuvatuottaja, jonka yhteistyö Aleksi Bardyn ja teatteriohjaaja Lauri Maijalan kanssa on johtanut tuotteeseen nimeltä Juoppohullun päiväkirja.
En ole nähnyt Maijalan teatteritöitä, mutta elokuvana Juoppohullun päiväkirja jää pahimmanlaatuisen puskateatterin tasolle. Se on yhden näyttelijän (Joonas Saartamo) ja yhden ilmeen pitkitetty sketsi, jota katsoessa kokee kamalaa myötähäpeää koko kotimaisen elokuvataiteen puolesta. Inhorealistisena kauhukakofoniana se voisi onnistua pikkasen paremmin, mutta kun mukaan on ympätty kömpelöä Kallion (muka)arkea ja opetuselokuvan estetiikka, kaikki menee päin mäntyä. Erityisesti musiikki ja erityisesti (muutamat) komeat kuvatkin ovat aivan väärissä yhteyksissä. Kas kun ääniraidalle ei ole tallennettu valmista naurua, ikään kuin osviitaksi katsojalle!
Omasta puolestani laittaisin Juoppohullun päiväkirjalle selkeän ikärajan: elokuva ei ole tarkoitettu yli 16-vuotiaille. Sen paskahuumori on niin kulunutta, että voi naurattaa vain lukutaidotonta porukkaa, mitä sitäkin tietysti Suomesta löytyy. Kun tarpeeksi leikataan, supistetaan ja tyhmistetään, kansa alkaa oikeasti tyhmistyä. Elokuvataiteesta tässä maassa nyt ei paljon muutenkaan perusteta. Tärkeintä on liike, kohellus ja tekniikka – eivät äly, valo ja tunne.
PS. Viikkolehti KU:ssa (11.1.2013) Jouko Huru haastattelee Peter von Baghia. Bagh osaa kiteyttää asioita ja sen hän tekee Hurun hienossa lehtijutussa Aki Kaurismäkeä lainaten: ”Filmi on valoa, digitekniikka sähköä”. Siihen voi vain lisätä, että digitekniikan aikakaudella ”sähköistäminen” on viety niin pitkälle, että katsojalta alkavat palaa sulakkeet…
Öisinajattelija