Järvenselällä puhaltelee vieno vastatuuli. Se ei kevätsäällä paljon haittaa eikä mene enää puseron läpi. On muutama aste pakkasta ja aurinko paistaa naamaan täydeltä taivaalta. Edessä siintää pikkuruinen saari, yksi Pyhäselän monista saariryppäistä. Sinne on vielä ehkä pari kilometriä. Jaksan hyvin ja latukin on huippukunnossa; se avataan lumisateen sattuessa aamuisin koneellisesti.
Kyllä on helppo hiihdellä, en muuta sano. Tulee mieleen koulumatkat Kannuksen syrjäkyliltä keskustaan. Viisi kilometriä suuntaansa. Välillä umpihankea: kouluun ei olisi aina ehkä päässytkään ilman suksia.
Aprillipäivän hiihtolenkki
On aprillipäivä ja nämä ovat viimeisiä hiihtokelejä Joensuussa. Jotenkin se harmittaa. Kevättalvella on parhaat kelit, jos jäällä hiihdosta tykkää. Keskitalvella järvenselällä pienikin tuulenvire on kova vastin. Joensuulaiset ovat jäähiihdon löytäneet jo ajat sitten. Vastaantulijoita – ja ohittajia – ladulla piisaa. Useimmat keski-ikäiset hymyilevät, jotkut tervehtivät. Nuoremmat painelevat luistelutyyliä ohi. Heistä harvempi hymysuin, ja hurjavauhtisimpien tiedän olevan harjoituslenkillä. He ovat ”työnsä ääressä”, sillä urheilu on totisinta työtä tänä päivänä. Harva sitä pelkän harrastuksen innolla jaksaa murrosiän jälkeen…
On jotenkin sääli, että tavan hiihtäjät ovat pääsääntöisesti ikäisiäni, 50-60-vuotiaita ja vanhempiakin. Hiihto ei ole enää – eikä tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen vuoksi – mitään suurten joukkojen kuntoilua. Kouluissakin sitä harrastetaan yhä vain harvemmin. Ja lajihan on mitä monipuolisin, koko lihaksistoa ja ihmisen motoriikkaa kehittävä sekä sydämen ja verisuonten kuntoa ylläpitävä. Riippumatta vauhdista.
Olen tyypillinen harrastelija-sunnuntaihiihtäjä, mutta tänä lumitalvena harrastus on ollut mieluinen – ja kilometrejäkin on tullut enemmän kuin aikoihin. Tasaisella jäällä pääsee jopa sellaiseen rytmiin, että muistaa ensimmäisen (ja melkein viimeisen!) maratoninsa Jyväskylässä 1980. Todellinen flow-elämys on se, kun huomaa että rytmissä jaksaa ja liikunta on nautinnollista. Olen kokenut tämän kolmessa lajissa: lenkkeillessä, pyöräillessä ja hiihtäessä. Avantouinti taas on ihan eri kokemus, orgastinen elämys, joka pistää veret kiertämään, jäsenet kihelmöimään hetkessä.
Miksi ihminen rääkkää itseään?
Miksi suht terve ihminen sitten rääkkää välillä itseään? Puhun nyt itsestäni.
1)Rääkkäyksen jälkeinen olotila on auvoinen kun tietää tehneensä itselleen hyvää ja on väsyneen onnellinen
2)Pitkäkestoisessa ja hidastempoisessa LSD-harjoituksessa (LSD= long slowly distance) kokee jo sinänsä erilaisia flow-elämyksiä, pieniä onnen hetkiä, kun huomaa että jaksaa ja jaksaa
3)Kun on yksin metsässä, tiellä tai jäällä, ajatus avartuu ja mieleen nousee kaikenlaisia ideoita. Tosin lenkin jälkeen ne usein hylkää, koska ”uusideat” alkavat vaikuttaa samanlaisilta kuin erään pääministeri-hiihtäjän eläkemietteet keväthangilla
4)Pyhäselän jää on Öisinajattelijan Pohjanmaa. Vain lapsuuden ladot puuttuvat…
Joensuun virallinen Öisinajattelija