Hannu Raittilan fiktiivinen romaani Marsalkka on nautittavaa luettavaa. Se on kaukana Jari Tervon vitsikkäistä Kekkos- ja Vanhas-karikatyyreista. Siinä on sisältöä ja jopa historiallista faktaa niin paljon, että alkaa uskoa: olisihan Mannerheim voinut tällainenkin olla!
Harlin & Selin vs. Raittila
Raittila voisi kaiken lisäksi olla jopa hyvä elokuvakäsikirjoittaja. Marsalkka, vaihtuvine kohtauksineen, on todiste vivahteikkaasta ja episodimaisesta kuvallisesta ajattelusta. Siksi on miltei sääli, että elokuvallinen yhteistyö Renny Harlinin ja Markus Selinin kanssa juuttui alkutekijöihinsä.
Toisaalta, kunnioitusta herättää juuri se kirjailijan asenne, jolla hän kieltäytyi olemasta elokuvahankkeen kaunokirjallinen mainosmies. Raittilanhan piti tehdä alunperin kirja Mannerheim-elokuvasta, kenties elokuvanteostakin. Elokuvaa vain ei ole näkynyt mailla eikä halmeilla ja moni muukin kuin Raittila on kyllästynyt odottelemaan (ja mietiskelemään mihin Harlinin & Selinin keräämät elokuvarahat oikein uppoavat?).
Marsalkan elämä, muistelmat ja elokuvahankkeet kietoutuvat monella tavalla yhteen Hannu Raittilan käsissä. Kirjailija sisäänkirjoittaa teokseen myös itsensä parilla avoimella kirjeellä uudelle kustantajalleen. Ne lävähtävät lukijan silmille kirjan loppupuolella aika yllättäen, mutta ovat perusteltuja. Niissä myös Harlin-Selin-kaksikko saa huutia, mutta paljon tärkeämpää on Raittilan erittely siitä tehtävästä, johon on alunperin suostunut – ja jäänyt sittemmin yksin kun koko elokuvahanke näyttää siirtyvän vuodesta toiseen hamaan tulevaisuuteen. Raittilan ensimmäinen kirje kustantajalle on peräti loistavaa tekstiä kirjailijan tehtävästä, itsensä myymisestä ja moraalistakin. Muut kirjeet paljastavat, kuinka vakavan tutkijan ottein Raittila elokuva- ja kirjahankkeeseen alunperin paneutui.
Aladar, Martha ja Mannerheim
Marsalkassa äänessä on kolme keskushenkilöä: Carl Gustav Mannerheim itse, hänen entinen tiedustelupäällikkönsä eversti Aladar Paasonen ja reportteri Martha Gellhorn. Eletään vuotta 1948 Sveitsissä. Kaikilla on tehtävänsä. Marsalkka muistelee ja valmistautuu kuolemaansa. Paasonen pakoilee Suomen valtiota ja avustaa marsalkkaa muistelmien kirjoittamisessa. Reportteri Gellhorn on palkattu käsikirjoittamaan CIA:n toimesta Mannerheimista kertovaa elokuvaa.
Jo Marsalkan alkuasetelma on paitsi kunnianhimoinen myös elokuvallisen haastava. Mannerheim elää viimeisiä vuosia Sveitsissä ja katselee kiristyvää maailmantilannetta ja juuri alkanutta kylmää sotaa kokeneen sotilaan silmin. Siinä sivussa hän tulee kelanneeksi omaakin elämäänsä pääosin sotilasuransa kautta. Venäjän-Japanin sodan, I maailmansodan, ”vapaussodan”, talvi- ja jatkosodan – sekä pian syttyvän Korean sodan aikajanalla. Niille kuuluisille kaunottarille vanhan ”ukon” ajatuksissa on jopa vähemmän tilaa kuin hevosille ja upseerien käytöstavoille, mutta Venäjän ja Neuvostoliiton rooli ja kohtalo ovat vankkumattoman antikommunistin päivittäinen päänvaiva. Miten padota ”punainen vyöry” Suomessa ja Euroopassa vuonna 1948?
Yksinäisen vanhuksen yksitoikkoiseen päivärytmiin tuovat vaihtelua kirjan kaksi muuta päähenkilöä. Eversti Aladar Paasonen on säikky valtiollinen rintamakarkuri, joka tietää ettei hänellä ole enää asiaa kotimaahansa – semminkin kun uskoo Neuvosto-Suomen olevan vain kuukausien kysymys. Niinpä hän luikahtaa CIA:n leipiin, tehtävänä organisoida vastarintaa kunhan nyt Suomi on ensin itänaapurinsa miehittämä. Mutta sitä ennen pitää auttaa ”ukkoa”. Martha Gellhorn on kummajainen – eri sotatantereiden naisreportteri, johon ihastui itse Ernest Hemingway. Historiaan hän on jäänytkin enemmän Hemingwayn kolmantena vaimona kuin varsinaisista ansioistaan journalistina. Myös Gellhorn on Marsalkassa CIA:n asialla, vaikka teeskentelee vain toimittavansa marsalkan muistelmien englanninkielistä laitosta. CIA on kiinnostunut Mannerheim-myytin luomisesta elokuvakankaalla, jotta pienetkin kansat saisivat toivoa kommunismin kukistamisessa. Gellhornin tehtävä on urkkia sopivia elokuvallisia välähdyksiä päähenkilön elämänvaiheista, jotta tarina saataisiin Hollywood-raameihin sopivaksi.
Marsalkka etenee siten, että Raittila vuorottelee kolmen päähenkilön monologeja, jotka tavallaan liittyvät aina samoihin marsalkan elämänvaiheisiin – tai ainakin sivuavat toisiaan – ja antavat näin laajempaa ja ristiriitaistakin näkökulmaa. Aladar ja Martha ovat tottakai myös oikeita henkilöitä. Edellinen erittäin kielitaitoinen ja vaikutusvaltainen diplomaatti ja vakoilupäällikkö, jälkimmäinen oikeastikin Mannerheimin ainakin kerran tavannut ja haastatellut rempseän miehinen feministi, jolla oli tuttavia aina Amerikan presidenttejä myöten. Loppupuolen fiktioilottelussa Raittila sijoittaa Mannerheimin ja kirjailija Hemingwayn nokatusten Venetsiaan, jota jo höperö Marski pitää välillä nuoruutensa Pietarina.
Mannerheim Marskin rolissa ja sen takana
Raittila luo päähenkilöstään mielestäni tähän saakka tarkimman ja uskottavimman (?) kaunokirjallisen henkilökuvan vanhuksena. Hän myös kysyy aiheellisesti: kuinka vähän me tiedämme marsalkasta, hänen mahdollisista todellisista ajatuksistaan ja myös tietyistä elämänvaiheista.
Raittila ottaa perustellusti esille esimerkiksi Mannerheimin syvän antikommunismin, mahdolliset (?yhteydet sotien välissä venäläiseen valkoemigraatioon, entisiin tsaarin Chevalier-kaartin upseeritovereihinsa. Niitä ei ole liiemmin tutkittu. Hän pistää myös Marskin ikään kuin peilin eteen muistelemaan sitä, miten hän elämänsä rooleissa onnistui – pysytellen aina etäisenä päällikkönä alaisilleen. Mannerheim oli ilmeisen hyvä kuuntelija (ja kärsi kovasti huonosta suomen ja englannin taidostaan), joka osasi – Raittilan Marsalkassa – olla näyttämättä epävarmuuttaan ja myös tietämättömyyttään. Sen sijaan hän pystyi usein tekemään kuulemastaan oikeat taktiset ja strategiset johopäätökset. Myös maailmanpolitiikan taju oli tallella loppuun saakka. Kun Mannerheim kuoli, Korean sodassa oli menossa pohjoisen ja Kiinan tukema vyörytysvaihe ja hetken näytti siltä, että kommunismin voittokulku koko maailman mitassa on vääjäämätön. Antikommunistille se oli kova paikka – ja Marskin väitetäänkin kuolinvuoteellaan katsoneen koko elämäntyönsä valuneen hukkaan.
Raittilan tulkinnassa Marski oli myös aatelinen ylimys, jolle ei olisi tullut mieleenkään hypätä laskuvarjolla miestensä kanssa etulinjaan tai kävellä korsuun kättelemään rintamamiehiä. Kun Hitler-vierailulta Saksasta palaava lentokone oli joutua venäläishävittäjien hyökkäyksen kohteeksi, Marski kampasi tukkansa ja oikoi univormunsa istuen ylväänä paikallaan – ja valmistautuen sotilaan kuolemaan. Kaikki rentous ja yksityisyys pysyivät piilossa muutenkin.
(Raittila, Hannu, Marsalkka. Kustannusosakeyhtiö Siltala. Helsinki 2010, 445 s.)
Joensuun virallinen Öisinajattelija