Tämä on kevyt kesäinen blogi eikä sisällä vaarallista vasemmistolaista sanomaa. Ainoastaan kirjamainontaa, elämänhistoriaa, väärinkäsityksiä ja väärinkäsitysten vertailua Suomen ja Suuren maailman välillä.
Lieksalaisystäväni Kari Seppäsen myötävaikutuksella olen lukenut heinäkuun alussa kaksi rock-elämäkertaa (joita mieluusti suosittelen):
Marc Spitz: JAGGER / Otava 2012, 320 s.
Keith Richards & James Fox: ELÄMÄ / WSOY 2010, 569 s.
Kirjojen otsakkeista ja tekijätiedoista selviää, että kyseessä on Rolling Stones -yhtyeen kahden nokkahahmon muistelmat, jotka näppärä kynäniekka on ylöskirjannut, molemmissa tapauksissa. Kumihuuli ja Keef eivät ole varsinaisia kirjallisia neroja (paitsi muutamissa onnistuneissa sanoituksissa), mutta ehdottomasti tarinaniskijöitä. Keef Richards jopa verraton muistelija – ainakin hän näyttää muistavan olosuhteisiin katsoen hämmästyttävän paljon ja pääsee rokkaavan huumeisen elämänsä syövereihin ja arjen ankeuteen Kumihuuli Jaggeria aidommin ja syvällisemmin. Jagger-elämäkerran ansio on tarinan kytkös yhteiskunnallisiin asioihin, mikä lienee Marc Spitzin ansiota.
Elämäkerrat ovat kovin minä-keskeisiä, mikä ei ole yllätys. Richards on itseironisempi kuin Jagger, Jaggerin tarinassa taas enemmän läsnä yhteiskunta ja 1960-luku(kin). Vanhuuden vaivat eivät tunnu kumpaakaan painavan – ja rokki soi yhä: vastikään Keith Richards julkaisi sooloalbumin. Kumpikaan nokkamies ei paljon Brian Jonesia muistele – sentään Rolling Stones -nimen ja bändin itseoikeutettu perustaja ja johtaja, alkuvaiheessa. Sic transit gloria mundi!
Nuorena hukkunut Brian Jones
Niin, asiasta kolmanteen. Valistuneet Rolling Stones -harrastajat tietävät, että 1962-66 bändin johtaja oli nuorena nukkunut, anteeksi 1969 hukkunut tai hukutettu BRIAN JONES. Hänen arvovaltansa riitti esim PorinYyterin konserttiin saakka 1965.
Briain Jones keksi yhtyeelle nimen ja perusti bändin. Hän oli luonnonlahjakkuus muusikkona: absoluuttinen sävelkorva ja into tehdä uutta aiheutti sen, että mikä hyvänsä instrumentti muuttui äkkiä maagiseksi – aivan kuten kitara Jimi Hendrixin hampaissa tai vasemmassa kädessä. Kuunnelkaapa tarkalla korvalla vaikka sitraa: PAINT IN BLACK. SE, kuten monet alkuajan biisit on lähimain kokonaan Brian Jones -tuotantoa. Tosin, myöhemmin Jagger-Richardsin nimiin pistettiin Brian Jones-biisitkin. Kuollut Welho ei enää voinut ajaa etujaan. Muutenkin Jones oli äärettömän hankala tyyppi, naisiin menevä narkkari, jota sieti vain … Anita Pallenberg, Keef Richardsin lasten tuleva äiti. Brian Jonesilla, kuten Bob Marleylla oli lapsia seitsemän naisen kanssa … eikä niistä montaa tunnustettu, mutta oikeudenkäyntejä sateli sitten vuoden 1969.
Joskus 1960-luvun alkupuolella, jossakin Lontoon Sohon yökerhossa amerikkalainen journalistiguru tunki sisään kun kuuli, että ” Rolling Stonesin jäsen oli paikalla, kuulemma Mick Jagger”. Ei ollut. Paikalla oli aamutripeissään taivaissa vaelteleva Brian Jones.
Oletko Rolling Stone, Mick Jagger?
Always… and July Morning, valehteli Brian ja antoi elämänsä haastattelun ”Mick Jaggerina”.
Haastattelu ilmestyi rapakon takana monina versioina ja saattoi olla yksi käännekohta rollareiden historiassa. Jaggerina esiintynyt Jones nimittäin antoi ymmärtää huumekysymyksen kohdalla, että poltteli aamupäivät erilaisia pilviä ja kokeili iltapäivät uusia happoja. Kun juttu ilmestyi, imagostaan huolehtiva Jagger pöyristyi. Välirikko oli valmis.
Timo Harakan kohtalokas erehdys: Öisinajattelija vs Arto Luukkanen
’Asiasta kolmanteen…tai neljänteen. Mitä helvettiä Timo Harakka ja Arto Luukkanen tekevät Öisinajattelijan Rolling Stones -blogissa? No eivät mitään, tuskin tietävät, että blogeja kirjoitan.
Luukkasen tunnen, Harakan joskus ohimennen tavannut.
Mutta astialle! Istuin Helsingin aseman terassilla (koko Hki-keskusta on kesäisin yhtä möykkää ja terassia kuten tietänette) ja tervehdin Timo Harakkaa kevyellä nyökkäyksellä kun mies sattui astumaan samaan paikkaan. Sitten tein lähtöä ja kun kävelin Harakan pöydän ohi päätin kehaista miehen blogia, jonka olin juuri lukenut. Harakka päätti esitellä minut seuralaiselleen:
”Tässä on muuten Arto Luukkanen, kai tiedät, se Venäjä-mies”.
Se ei ollut vitsi. Ei myöskään ensimmäinen kerta kun Öisinajattelija sotketaan Luukkaseen, vaikka Arto on pyöreämpi sekä kasvoiltaan että keskivartaloltaan. Vai onko? Onko Öisinajattelija lihonnut? Joka tapauksessa eroa on siinäkin, että Luukkanen laulaa virsiä ja Öisinajattelija kuuntelee reggaeta.
Kävelin metroon ja samalla tajusin miten minun olisi pitänyt käyttäytyä. Minun olisi pitänyt olla Arto Luukkanen Timo Harakan silmissä, tottakai! Olisin paasannut kansanedustaja Harakan korviin mitä pöyristyttävämpiä totuuksia Venäjästä, jotka olisivat jo tänään kenties siirtyneet keltaisen lehdistön ravinnoksi. Olisin voinut mainita vaikka sen,
-että Itä-Ukrainan separatisteilla on tiettävästi ydinase, joka hieman hillitsee Kiovan fasisteja,
-että Putinin ydinasesalkku onkin yöt Sergei Shoigun hallinnassa täysin valtuuksin,
-että Venäjä suunnittelee Suomen venäläisten käyttöä Pohjois-Karjalan valtaamisessa jne jne.
Kaikki tämähän on julkissalaista tietoa, jonka Arto Luukkanen voisi sopivassa tilaisuudessa julkituoda.
Miksi helvetissä en ollut Arto Luukkanen? Kadun katkerasti. Terveiset sinne pilven päälle…tai Get out of my Cloud, Brian!
Öisinajattelija