Risto Alapuron kirja Vallankumouksessa (Vastapaino 2021) on mitä ajankohtaisin. Siitä myöhemmin, Venäjästä aluksi.
Kun Venäjä on pelkkä kirosana ja uhkakuva, pitää palauttaa suhteellisuudentaju. On syytä muistaa, että Venäjälläkin on kapinoitu ja tsaareja syrjäytetty. Joskus liikkeellä ovat olleet miljoonaiset joukot. Aina ei ole pelko voittanut kun on ollut tarpeeksi kurjaa ja epäoikeudenmukaista. Opiskellakin Venäjän historiaa siis kannattaa ja kiinnittää huomio kiusatun kansan toistuviin protesteihin, vallankumoukselliseen mielialaan.
Venäläiset ovat siis kautta aikojen kapinoineet hallitsijoitaan vastaan. Myös palatsikeikaukset ovat olleet tavallisia jo vuosisatoja! Sitä ei pidä unohtaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Lokakuu 1917, millä nimellä se nyt sitten kulkeekin ja vuosi 1991 eli Neuvostoliiton hajoaminen. Se ei ollut mikään lunnonvoima ja sattumanvarainen kehityskulku. Venäläiset, Venäjällä asuvat ja asuneet kansalaiset, monet etniset ryhmät ovat nousseet kapinaan aika ajoin, kun sorto on ylittänyt kipukynnyksen. Voi olla, että elämme juuri sellaisia aikoja: eivät venäläiset sotaa halua kuten ei mikään muukan kansa! Oikeasti.
En palaa kaukaiseen menneisyyteen, Stenka Razinin tai kumppaneiden talonpoikaissotiin, dekabristien kapinaan jne vaan ihan tuoreeseen historiaan. Jos Venäjällä itsevaltaisuus (samoderzhavie) ja ortodoksisuus eli jumalusko ( pravoslavie) ovatkin siivittäneet kehitystä ja pitäneet kremlinjohtoista valtiota usein otteessaan, niin ei pidä unohtaa maan toisenlaista kapinahistoriaa. Venäjää voi ymmärtää järjellä ja historiaa tutkimalla ja huomata, että ei monikansallinen maa ja sen kansa ole aina alistunut siihen julmaan sortoon, josta se on kyllä itsekin osansa saanut, ei vain toisia kiusannut maailmalla. Venäjä on itsessään kärsimysten kohde, mongolivalloituksista aina 1800-luvun loppuun kestäneeseen rankkaan maaorjuuteen: kuka voisi kuvitella vaikka ”ensi yön oikeutta”, mitä feodaaliherrat harjoittivat venäläisiin talonpoikais-orjanaisiin vielä 150 vuotta sitten! Aika oli yhtä kurjaa idässä kuin Amerikan orjuus vielä samoihin aikoihin.
Suomessa ei valitettavasti tunneta lainkaan Ukrainan tai Venäjän historiaa. Ukrainan historia tulee elämään nyt nousukautta, se on selvä, mutta ja ainakin Venäjän historia ja kielenkin opiskelu taitaa surkastua ja ryssittyä entisestään kun russofobia vallitsee yli koko maan median. Ukrainan sodan ja Putin-julmuuksien jälkeen!
Historiaa opetetaan kouluissa muutekin huonosti, maailmankartta ei ole ollenkaan suomalaisen nuoren hallinnassa, ja yhtä vähän muistetaan Suomen satavuotista, anteeksi maamme satojen vuosien kuulumista, Ruotsiin. Suomeahan ei ole ollut geopoliittisella kartalla olemassa muuten ennen kuin pieni niemimaa. Olemme siis vasta vuodesta 1917 olleet valtiota rakentava maa. Meillä ei ole mitään kunniakasta omaa historiaa eikä sitä gloriaa kannata nytkään rakentaa – hakkapeliittoja, Narvan maita ja Pultavaa muistellen. Suomi on nuori ja (nyt) kuten muutkin nousukkaat kovasti nationalismiin taipuva omahyväinen tasavalta, pieni tekijä Euroopan reunalla! Ei kannata pullistella, vaan sovitella ja rakentaa rauhaa kuten reunavaltioiden tehtävä olisi muutenkin. Ei Nato eikä liittoutuminen tee meistä suurta, ennemminkin pienen ja alistuvaisen suuntaan jos toiseen! Kun tuuli kääntyy, kääntyy myös perseily ja uuden pullistelun aika koittaa…
Alapuro Risto: Vallankumouksessa. Vastapaino 2021, 363s.)
Arvostamani sosiologi, Suomen syntyä ja Venäjää paljon tutkinut Risto Alapuro eli vallankumouksen keskiössä Moskovassa1990-1991, tarkkaili ja päivitti huomionsa, kun Neuvostoliitto hajosi ja maa mureni.
Vallankumouksessa, alaotsikkonsa mukainen Moskovan päiväkirjat on teos, joka sopisi Suomen kouluihin historian oheislukemistoksi. Siinä kerrotaan kuukausi kuukaudelta, sivu sivulta, tapaus tapaukselta se kehityskulku, mikä johti Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen. Alapuro tekee viiltävää ja tarkkaa sosiologista pikahavainnointia kaduilla ja tuttavapiireissä, oli oikeaan aikaan oikealla paikalla silminnäkijänä, ammattilaisena. Muistan itsekin olleeni noina samoina vuosina jonkun kerran Moskovassa ja Pietarissa, lukeneeni lehtiä ja katsonneeni myös Moskovan television moninaisia keskusteluja ja dokumentteja, mutta Riston kuvaukset ja kirjamerkinnät ylittävät sanomalehtitotuuden kevyesti. Juuri se mukana olemisen kirjaaminen tekee kirjasta uskomattoman todistusvoimaisen.
En erittele tekstiä sen kummemmin, mutta päiväkirjamerkinnät todistavat vastaansanomattomasti esimerkiksi sen, että kaikessa anarkismissa, kaikessa erilaisuudessa, eri mielipiteiden ja mielenosoitusten kirjossa on nähtävissä ja koettavissa se, että venäläinen kansalaisaktivismi on ollut hurjaa 1990- luvun alussa ja se vaikutti merkittävästi Neuvostoliiton murrokseen, maan hajoamiseen ja niihin demokraattisiin uudistuksiin, jotka olivat ovella 1990-luvulla. Miten sitten kävi, se on toinen tarina.
Toinen tarina on sekin, mitä Ukrainan sota lopulta aiheuttaa venäläisessä yhteiskunnassa. Palaako kansalaisyhteiskunta, näemmekö uudenlaisen palatsikeikauksen vai vajoaako maa pitkään sekaannuksen aikaan ja itsevaltiaisen pysähtyneisyyden tilaan ja eristyksiin?
Öisinajattelija
 |
Virus-free. www.avast.com |