Sodankylän keskustassa on kaksi elokuvamiehille omistettua kadunpätkää.
Samuel Fuller Street nimettiin ensimmäisten elokuvajuhlien päävieraan mukaan tämän kuoltua. Peter von Bagh Street sai nimensä Petterin vielä eläessä. Hyvä niin, sillä näin Midnight Sun Filmfestivalin Sielu sai ansaitsemaansa arvostusta ajoissa myös Sodankylän päättäjiltä. Vaikka ohjaaja Anssi Mänttäri oli Petterinkin mukaan alkuperäisidean isä – ”Tänne pimeyteen voisi perustaa vaikka kansainvälisen elokuvafestarin, eikö?” – niin silti Petteristä kasvoi se Sodankylän primus motor, jonka ympärillä Midnight Sun pyöri miltei 30 vuotta.
Petterin muistoseminaari
Sodankylän 30. elokuvajuhlat ottivat varaslähdön jo keskiviikkoaamuna, 11.kesäkuuta.
Elokuvateatteri Lapinsuu oli tupaten täynnä kun Timo Malmi lausui avaussanat ja Peter von Baghin (1943-2014) muistoseminaari käynnistyi. Ääneen pääsivät Petterin hyvin tunteneet ystävät ja kollegat, elokuvatutkija Sakari Toiviainen ja ohjaaja Jouko Aaltonen.
Molemmat keskustelijat kuten myös Timo Malmi painottivat Petterin monipuolisuutta ja laaja-alaista sivistystä. Löylyä kiukaalle kävi välillä lisäämässä Aki Kaurismäki, joka kommentoi mikrofoniin, että jos SININEN LAULU esitettäisiin Suomen kouluissa siinä olisi riittävästi antia kotimaisen kulttuurihistorian osalta. Kommentti päättyi (muistinvaraisesti) näin: ”Opettajat voisivat ihan hyvin istua sen ajan vaikka tupakalla käymälässä…”.
Jatkossa nähtiin näytteitä mm. Petterin varhaisista lyhytelokuvista, mm. upea POCKPICKET, ja kuultiin painokkaita ulkomaalaisia arvioita Kaikkien Aikojen Filmihullun merkityksestä elokuvakulttuurin ja -kasvatuksen sekä elokuvahistorian ja tutkimuksen näkökulmista.
Elokuvaohjelmisto
Sodankylän ohjelmistosta päävastuun on kantanut Petterin kuoleman jälkeen Timo Malmi. Hänellä on apunaan Kaurismäen veljesten ohella myös osaava lähipiiri, esimerkiksi Filmihullu-lehden ympäriltä, joten vuoden 2015 laatutaso oli yhtä korkea kuin aikaisemminkin. Se näkyi yleisömäärissäkin: kävijäennätys tuli taas lyötyä!
Päävieras, englantilaisohjaaja Mike Leigh on – Filmihullun päätoimittajan Lauri Timosen sanoin – ”mestari kuvaamaan arjen pientä suurta draamaa ja ihmissuhteiden kipeitä, koskettavia ja koomisia törmäyspisteitä…”. Tähän voi vielä lisätä sen, että Leigh läpileikkaa komeasti brittiläistä luokkayhteiskuntaa alhaalta ylös ja vasemmalta oikealle – huumoria unohtamatta. Onnistuin katsomaan kaksi Leigh-elokuvaa vanhemmasta päästä: SUURIA TOIVEITA / HIGH HOPES (1988) ja SALAISUUKSIA JA VALHEITA (1996). Jälkimmäinen niistä voitti aikoinaan Cannesin Kultaisen Palmun.
Sodankylän harvinaiseen Godard-ensi-iltaan GOODBYE TO LANGUAGE (2014) en valitettavasti onnistunut saamaan lippua. Tämä 83-vuotiaan ohjaajan 3D-leffahan on kulttimaineessa. Myös juhlien toinen mielenkiintoinen päävieras, saksalainen Christian Petzold jäi näkemättä, mutta television Teema-kanava paikkasi tilannetta jo sunnuntaina 14.6. esittämällä BARBARAN (2012). Saksalainen elokuva oli esillä myös Sodankylän Pienen Teltan näytöksissä. Christian Braad Thomsenin dokumentti TO LOVE WITHOUT DEMANDS (2015) oli raaka ja paljastava muotokuva elokuvaohjaaja Rainer Werner Fassbinderistä, joka ei taatusti ollut ihmiskunnasta rakastetuimpia taiteilijoita. Silti dokumentin jälkeen esitetty VERONIKA VOSSIN KAIPUU (1982) oli taattua RWF-tuotantoa. 37-vuotiaana kuollut ja noin 40 pitkää elokuvaa ohjannut Fassbinder on kiistatta elokuvataiteen suuria neroja – jo pelkästään BERLIN ALEXANDERPLATZ-sarjan ja ANGST ESSEN SEELE AUF-filmin perusteella. Muistan aina kuinka katsoimme ystäväni Jussi Tuormaan kanssa BERLIN ALEXANDERPLATZIN kaikki osat eräänä kesäyönä, laittomasti SEAn kellarissa Lönnrotinkadulla. Taisimme saada öillisistä katsomisistamme johtaja Olli Alholta rankat pyyhkeet…kun hän sai tietää harrastuksestamme. Toki poikani Leo kuten Sakari Toiviaisenkin jälkikasvu näki monta kiellettyä kauhuelokuvaa samoissa tiloissa.
Mutta palataan Sodankylään. Dokumenttielokuvan puolella nähtiin Fassbiderin lisäksi upeasti kuvattu ja vakava moraliteetti ONCE UPON A TIME… LE HAVRE (2014). Se on eräänlainen ”Director´s Cut”, jossa ohjaaja Auberi Edler haastattelee Aki Kaurismäen filmiryhmän näyttelijöitä (Kati Outinen, Elina Salo ym.) ja siinä sivussa Peter von Baghia ja Kaurismäkeä itseäänkin. Erinomainen johdanto Akin elokuvakieleen ja työskentelytapoihin!
Kotimaisen elokuvan helmiä
Kuulun niihin harvoihin filmihulluihin, jotka arvostivat Peter von Baghin erikoista huumoria, fiktio-esikoiselokuvan eli KREIVIN (1971) sekatyyliä jo 1970-luvulla. Kulttielokuvaksi sittemmin kasvanut KREIVI lytättiin kriitikoiden toimesta niin pahoin, että Petteri siirtyi ohjaamaan jatkossa pelkästään dokumenttielokuvia. ”Se oli ehkä sittenkin onni”, tokaisi Sakari Toiviainen häntä nyt haastatellessani (Sakarin haastatteluun palaan joskus myöhemmin).
Niin, KREIVI oli pakko katsoa taas uudelleen – nyt Sodankylän uudessa ja tilavammassa Isossa Teltassa. Yleisöä piisasi kuten ilahduttavasti muissakin suomalaiselokuvien näytöksissä. Tulipa nähtyä viime vuoden menestys, Antti Heikki Pesosen ohjaama vakava nuorisoelokuva PÄIN SEINÄÄ (2014). Myös Anssi Mänttärin ”myöhästynyt” ensi-ilta MUSTA KOIRA OLKAPÄÄLLÄ (2009) ilahdutti.
Se siis valmistui jo 6 vuotta sitten, mutta tämä todella erikoisen nostalginen ”musiikkielokuva” nähtiin vasta nyt valkokankaalla. Siinä Anssin oma bändi on pääosassa ja musta huumori kukkii sekä oudot käänteet yllättävät sukupolvien kohdatessa ja riidellessä. Olen nähnyt lähimain kaikki Mänttäri-elokuvat (noin 25 kpl?) ja uskallan sanoa, että MUSTA KOIRA OLKAPÄÄLLÄ on parhaimmistoa! (Kuten aikoinaan unohdettu lempparileffani TOTO!)
Ville Suhosen uusi dokumentti OMPELIJATAR (2015) kokosi Pienen Teltan täyteen eikä suosionosoituksista meinannut tulla loppua. Ohjaaja sai vastata moniin yleisökysymyksiinkin. Suhonen kulkee OMPELIJATTARESSA pienen ihmisen, tiedostavan työläisnaisen eli Martta Koskisen (1896-1943) rinnalla aina tämän nuoruusvuosista teloituskomppanian eteen. Koskinenhan oli viimeinen kuolemaantuomittu nainen Suomessa. Voin yhtyä filmihullu VP Makkosen sanoihin:
”Suhonen luo paitsi Koskisen herkän henkilökuvan hänen kirjeittensä ja muistiinpanojensa pohjalta, myös kokonaisen aikakauden hahmotuksen sisällissodan loppupäivistä jatkosodan aikaan”.
Lopuksi pitää todeta, että suomalainen dokumenttielokuva on rahoitusvaikeuksista huolimatta hyvissä, mutta liian harvoissa käsissä. Ville Suhonen on ilman muuta nousemassa sen kovimpaan kärkeen.
Öisinajattelija