Venäjä-tutkimuksesta ja kulttuurista
Venäjä-kirjoittelu on Suomessa usein valitettavan populistista politologiaa, missä keskiössä ovat vain presidentti Putin, Kreml – ja tätä nykyä Ukrainan kriisi. Siksi on aina välillä sivistävää lukea vähän tutkitumpaakin tietoa itänaapurista. Venäjää kun sentään harrastetaan hartaasti pienissä piireissä, esim. Aleksanteri-instituutissa, Itä-Suomen yliopistossa ja Idäntutkimus-lehden ympärillä pyörivän nuorehkon porukan toimesta. Hyvä niin, sillä näinä ”pakote”-aikoina unohtuu helposti, että naapuri kannattaa kaikista ongelmista huolimatta silti tuntea paremmin – ja että siellä on todella rikas ja perinteikäs kulttuurielämäkin.
Talousyhteistyön ja kulttuurin ohella ei kannata unohtaa venäläistä tiedemaailmaakaan ja tiedeyhteistyötä. Toivottavasti pääministerimme ja erityisesti uusi innokas ulkoministerimme ottavat nämäkin seikat huomioon tehdessään lähikuukausina tiheitä valtiovierailuja länteen ja itään (?). Huoli kulttuuri- ja tutkijapiireissä on ilmeinen johtuen myös siitä, että ministeritasolla meillä on monta niin sanottua ”keltanokkaa” sorvin ääressä.
Uusia tutkimusnäkökulmia itään
(Oheinen Öisinajattelijan laatima kirja-arvio on julkaistu aikaisemmin agricola-listalla ja 9.6. 2015 – lyhyempänä versiona sanomalehti Karjalaisessa)
Markku Kivinen & Leena Vähäkylä (toim.). Venäjän palatseissa ja kaduilla. Gaudeamus / Suomen Akatemia 2015, 311 s.
Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kivisen ja Suomen Akatemian tiedottajan Leena Vähäkylän toimittama Venäjän palatseissa ja kaduilla päivittää tämän päivän Venäjä-tutkimusta avaten samalla uusiakin näkökulmia. Artikkelit ovat lyhyitä, keskimäärin kymmenen sivun mittaisia sukelluksia eri aiheisiin. Kyseessä ei ole mikään kaikenkattava tietoteos, mutta hyödyllinen läpileikkaus niistä tutkimusteemoista, joita esimerkiksi Aleksanteri-instituutin huippuyksikkö harrastaa.
Venäjän palatseissa ja kaduilla -teoksessa ei ole ala- eikä lähdeviitteitä: kirja on selvästi tarkoitettu akateemisia piirejä laajemman joukon luettavaksi. Kaikki, lähes 30 kirjoittajaa ovat professoreita, tohtoreita ja huipputukijoita. Useimmat lyhyetkin artikkelit ja tietolaatikot todistavat osaamisesta. Mukana on vain yksi venäläistutkija, Suomessa viime vuodet vaikuttanut Vladimir Gelman. Hän pohtii Venäjän autoritaarisuutta ja mahdollisuuksia demokratia-kehitykseen ”superpresidenttiyden” varjossa. Näkymät ovat melko pessimistisiä, mutta Gelmanin mietteitä kelpaisi tuoda julkisuuteen enemmänkin.
Markku Kivinen on kirjoittanut Venäjän kansalaisyhteiskunnasta ja uudesta luokkarakenteesta ennenkin. Nyt Kivisen arviot ovat entistä varovaisempia: keskiluokka on pitkälti käpertynyt itseensä, tyytyy oloonsa eikä halua paljon muuta kuin vaurastua tai pitää asemansa. Kaduille se ei lähde. Kaduilla teoksessa ollaan muutenkin aika vähän eivätkä varsinaiset marginaalit näytä tutkijoita paljon kiinnostavan. Eivät edes naiskysymys, nuoret tai miljoonat siirtotyöläiset. Jouko Nikula tosin pohtii ansiokkaasti venäläisen ay-liikkeen näkymättömyyttä ja uusia haasteita ja Meri Kulmala venäläisten kansalaisjärjestöjen roolia.
Pienistä puutteista huolimatta artikkelikokoelma sisältää uusia mielenkiintoisiakin aiheita. Leo Granbergin vertailu maaseudun rakennemuutoksesta Suomessa 50 vuoden takaa ja Venäjällä alkaen 1990-luvulta on karua luettavaa. Yhtymäkohtia mutta erojakin löytyy. Venäjällä valtion turvaverkostot ovat olleet maaseudulla kolhoosien hävittyä olemattomat. Suomessa kylät tyhjenivät 1960-luvulla hieman hallitummin. Nina ja Veli-Pekka Tynkkysen ympäristökysymyksiä valottava artikkeli yllättää objektiivisuudellaan: valtavalta Venäjältä löytyy vielä kosolti koskematonta luontoakin. Energiapolitiikka on oma lukunsa. Pami Aalto kysyykin sen perään, pystyykö Venäjä jalostamaan ja hyödyntämään resurssinsa oikealla tavalla. Siitä ovat paljon kiinni maan lähitulevaisuuden kehitysnäkymät.
Jussi Lassila kirjoittaa monenkirjavasta nationalismista ja Markku Kangaspuro pohtii ”Suuren Isänmaallisen sodan” tulkintoja ja suurta merkitystä venäläisten tietoisuudessa. Nationalismin nousuun kuuluu tavallaan myös intoilu ”oikeakielisyydestä”, mitä selvittelee venäjän kielen opetuksesta Suomessakin paljon kirjoittanut Arto Mustajoki. Kielenkäytön ”höllentyminen” ja venäjään iskostuneet ”anglismit” eivät kaikkia miellytä. Vapaamielisyys kielellisessä ilmaisussa on tehnyt silti varsinaisen harppauksen neuvostosensuurin ajoista. Myös median ja lehdistön rooli, jota valaisee Jukka Pietiläinen, on aivan toinen kuin menneinä neuvostovuosikymmeninä. Valitettavasti vain ne ”viralliset” kanavat jyräävät ja esim. vaihtoehtoiset pienlehdet ovat marginaalissa – tai pahimmillaan omistajiensa äänitorvia.
Olen itse joskus kirjoittanut Neuvostoliiton aikaisesta pyhitetystä korkeakulttuurista, ja jopa väittänyt, että juuri kulttuuri tavallaan nousi lähes ”kansalaisuskonnoksi” ateistisessa maassa. Tunnustetut kirjailijat, ohjaajat ja taiteilijat edustivat ideologis-moraalista papistoa, joita toisinajattelijaintelligentit toki yrittivät opponoida. Elina Kahlan artikkeli uskonnon ja vallan keskinäissuhteesta valottaa nyt sitten ortodoksisuuden ja uskonnollisuuden paluuta ja roolia 2000-luvun Venäjällä. Kulttuuri jää kirjassa kuitenkin luvattoman vähälle, vaikka Tomi Huttusen kirjallisuuden avantgarde-pikahistoria onkin sivistävää luettavaa.
Venäjän palatseissa ja kaduilla antaa myös päivitettyä uutta tietoa Venäjän ”idänpolitiikasta”. Monet kirjoittajat koskettelevat Venäjän imperiumin uusia rakennuspuita ja laajentumispyrkimyksiä sekä geopolitiikkaa. Suvi Kansikkaan artikkeli ”Euraasian unionista” on tässä mielessä yksi kirjan mielenkiintoisimpia. Kansikas, Sanna Turoma, Susanna Hast, Hanna Smith ja Tuomas Forsberg keskittyvät paljolti analysoimaan uudenlaisen Venäjän imperiumin vahvuuksia ja heikkouksia.
Pentti Stranius, Öisinajattelija