Varparannan rauhanakatemia on nimestään huolimatta hyvin vähän akateeminen. Sen taival alkoi Kontiolahden Varparannan työväentalolta, mutta nyttemmin on kokoonnuttu jo useamman kerran Joensuun työttömien tukikohdassa.
Akatemiaa (alustajien matkoja yms.) rahoittaa Suomen Rauhanpuolustajat, mutta suurin työ tehdään talkoovoimin, Joensuun rauhanryhmän ja Kirsti Eran johdolla.
Vuoden 2013 teemoja olivat 2.-4. elokuuta koulurauha, lähi-idän tilanne ja median vastuu monikulttuurisessa maailmassa. Olin paikalla lauantaina 3.8. kun äänessä olivat Rauhanpuolustajien Karim Maiche, irakilainen toimittaja Hussein Al-Maadidi ja yliopistomies Mikko Lehtonen Tampereelta. Lauantain ruokailusta vastasi ryhmä ”Vallaton Kyökki”. Tansanialainen kasvisruoka oli todella herkullinen uutuus-tuttavuus!
Maichen alustus oli pitkälti lähi-idän yleiskuvan hahmottamista – Libyan, Egyptin ja Syyrian tapahtumien valossa. Hän toi ilmi eri näkökulmia ja myös etnisiä ja uskonnollisia konflikteja eri maissa ja valtaryhmittymien sisälläkin. Syyrian tapahtumien kärjistyminen lisää totaalista yhteentörmäystä alueella, koska myös suurvaltojen intressit kohtaavat siellä näkyvästi. Maiche ei juuri optimistisia arvioita esittänyt. Sen sijaan hän näki lähtökohtaisesti myös alueen ruohonjuuritason ja kansalaisvastarinnan eikä yksinomaan suurvaltapolitiikan aiheuttamia ristiriitoja.
Al-Maadidi oli tavallinen toimittaja Irakissa, kunnes amerikkalaiset pidättivät hänet yllättäen ja pitivät vuoden lukkojen takana. Syy ei koskaan selvinnyt – tekosyy oli tietenkin paljastavat valokuvat, joilla toimittaja osoitti amerikkalaissotilaiden julmuudet siviiliväestöä kohtaan. Al-Maadidin kokemukset Abu Ghraibin vankilassa on dokumentoitu nyt myös kirjaksi – 361 PÄIVÄÄ HELVETISSÄ. Sitä ei varmaan kannata suositella heikkohermoisille…
Mikko Lehtonen esitelmöi sananvapaudesta ja median vastuusta. Hän liikkui paljolti käsiteviidakossa, eikä eri ”akateemisista” näkökulmasta oikein tullut hullua hurskaammaksi. Keskustelua poleeminen esitys silti herätti. Itse mietin esimerkiksi sitä kuinka paljon ironian, parodian ja satiirin keinoin voi arvostella vaikka uskonnollisia väittämiä ja eri uskontoja (jotka ovat minulle marxilaisittain ”oopiumia kansalle”). Mikä on median vastuu silloin kun se tuo esiin vaikka Pussy Riot-tempauksia tai sarjakuvapiirroksia, joissa pilkataan profeetta Muhamedia. Ainahan joku loukkaantuu, eikö vain?
Öisinajattelija