Olen luopunut suuresta osasta (sinänsä vaatimattomasta) kirjastostani jakamalla pois lähimain kaikki kaunokirjat ja osan tietoteoksiakin. Silti on kirjallisuutta ja tutkimuksia, joihin silloin tällöin palaan, myös blogeissani. Ehkäpä on taas aika kertoa muutamasta opuksesta, kun tämä “orwellilainen” valvonta sen kun vilkastuu ja propagandasota on kiihtymässä (?).

 

Yksiulotteinen ihminen – aivopesty ja vastarintaan kykenemätön

 

Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua (suom. 1964) on Herbert Marcusen tunnetuin teos. Tekijä kritisoi siinä sekä nykyaikaista kapitalismia että Neuvostoliittoa. Marcuse dokumentoi samanlaisten sosiaalisen sorron muotojen nousua molemmissa yhteiskuntamalleissa. Hän väittää muun muassa, että
”…edistynyt teollisuusyhteiskunta luo vääriä tarpeita, jotka integroivat yksilöt vallitsevaan tuotanto- ja kulutusjärjestelmään joukkoviestimien, mainonnan, tuotantotalouden ja nykyaikaisten ajattelutapojen avulla”.

Tästä seuraa yksiulotteinen ajattelu- ja käyttäytymistapojen maailma, missä taipumukset ja kyvyt kriittiseen ajatteluun ja vastarintaan kuihtuvat. Protestina tälle kehitykselle Herbert Marcuse kannattaa ”suurta kieltäytymistä” ainoana riittävänä vastustamisen keinona kaikenkattavia valvontamenetelmiä kohtaan.

Yksiulotteinen ihminen on siis tavallaan aivopesty, tyhmistetty ja typistetty olento, kykenemätön vastustamaan valta-, mainos- ja mediakoneistoja ja niiden totuuksia. Kun Suomessakin kaikilta televisiokanavilta, jokaikisestä lehdestä löytyvät yhdet ja samat uutiset, vaihtoehdot jäävät vähiin. Keltainen lehdistö ja Suomen Pravda jylläävät tietenkin esimerkiksi journalismin kärjessä. Televisio ja pienlehdet toistavat tarinat lisäten joukkoon omia pikkupaikallisuutisia. Somessa ja erilaisilla keskustelulistoilla yms toki saa raivota ja sanoa melkein mitä mieli tekee, mutta valtavirrassa se ei näy. Poikkeustapauksina sieltä voidaan yhtä ja toista nostaa, mutta eri asia onkin jo sitten uutisten tai mielipiteiden käsittelytyyli.

 

Sanalla sanoen se tyyli on uskomattoman yksiulotteista! Uutisten määrä, jatkuva virta ja konekivääritulen nopeudella syötetyt kliimaksit unohtuvat heti kun sulkee television. Väkivaltaan turruttaminen on samaa yksiulotteisuutta – aivan kuten naisten alistaminen, uhriuttaminen ja katseen kohteeksi pakottaminen. Pieniä poikkeuksia valtavirrasta aina löytyy, asiallisia dokumentteja sodista tai konflikteista ja muutama hyvä keskusteluohjelmakin, joissa PuhuvaPää, siis lähikuva ja ihmisen tarina on pääosassa. Niissä tekijöillä ei ole hillitön kiire keskeyttämään ja esiintymään itse!

 

Fasismin massapsykologia ja huvittamisen huikeus

 

Fasismin massapsykologia (suom. 1973) on Wilhelm Reichin kirjoittama teos, ensi painos jo vuodelta 1933. Huomatkaa vuosi ja muistelkaa mitä aikaa silloin elettiin Suomessa ja Saksassa! Reichin teos sisältää paljon mystiikkaa ja kovin outoja, jo unohdettuja käsitteitä, mutta sen perusajatus pätee monessa mielessä edelleen, 85 vuotta kirjan ilmestymisestä.

Wilhelm Reich ei perustele fasismia ideologiana tai yksilön asenteena eikä myöskään hyväksy sellaisenaan marxilaista sosio-ekonomista tulkintaa fasismista yhteiskuntamallina. Hän yksinkertaistaa ja selittää fasistiset tunteet ja rasistiset ennakkoluulot ihmisten käyttäytymisen “irrationaalisuudella”. Sillä, että kun ihmisen biologiset ja muut perustarpeet ovat olleet vuosikymmeniä tukahdutettuina, ne purkautuvat hallitsemattomasti ja ikään kuin “väärän kansalaistoiminnan kautta” fasismina. Milloin syynä on nälkä ja puute, milloin työttömyysaalto, autoritaarinen valta tai vaikka kirkon kahlitsema ajattelumalli, tukahduttava ja ahdistava ilmapiiri. Tuloksena on massaliike, jossa osana on “tyydyttämätön orgastinen kaipuu”.

 

Reich kirjoittaa erittäin paljon fasismin synnyn “seksuaalisista lähteistä” ja siitä miten alistettu, typistetty ja mustavalkoisesti ajatteleva yksilö kapinoi “elämänenergiansa” saavuttaakseen. Hän haluaa toiminnalleen esikuvan, joka nousee massojen yläpuolelle – sellaisen, jota voi palvoa ja himoita seksuaalisestikin päiväunissaan.
Marcuse on alistetun,  yksiulotteisen ihmisen kanssa hyvin lähellä Reichin ajattelua, mikä selittää myös hänen suosionsa 1960-luvulla nousseen radikaalinuorison keskuudessa, 60-lukulaisen hengen ja ilmapiirin luojana ja teoreetikkona.

 

Huvitamme itsemme hengiltä (suom. 1985) löytyy vielä kirjahyllystäni. Neil Postmanin huikea kritiikki “huvitusyhteiskunnasta” pätee mainiosti juuri tähän aikaan jota elämme, siihen yksiulotteisen ihmisen elämänpiiriin, jota erityisesti amerikkalainen ja läntinen media ja huviteollisuus rakentavat miljoonabisneksellä. Ei mikään aikakausi, ei mikään vuosikymmen, ei mikään muu talousjärjestelmä kuin markkinatalous ole toiminut yhtä häikäilemättömästi kuin 2000-luvun kaupallis-imperialistinen kapitalismi: luomalla ja mainostamalla meille tarpeettomia tarpeita, elämän turhakkeita, kuoliaaksi huvittamisen keitaita, showbisneksen karmeimpia muotoja, joissa jo elämä ennen syntymää ja kuolematalous jälkeen hautauksen on kaupallistettu, mainostettu , ostettu tai myyty!

Avainsanoja ovat iloinen kuluttaminen ja huvitusyhteiskunnan rakentaminen. Kaikelle ja kaikkialla pitää nauraa, kaiken pitää olla hauskaa –  silloinkin kun itkettää. Nauru tosin on usein itkunsekaista ja teennäistä kuten Mikko Niskasen esikoiselokuvassa Pojat.
Sen loppukohtauksessa saksalaisupseeri kehottaa Jake-poikaa iloitsemaan ja nauramaan kun tämän äiti on päättänyt lähteä Saksaan. Vesa-Matti Loirin tulkitseman Jake-pojan nauru muuttuukin vähitellen itkunsekaiseksi tuskanhuudoksi ja amok-juoksuksi junan perässä.

Niin voi käydä laajemminkin meidän pallomme muuttuessa katastrofaalisia sotia synnyttäväksi huvitusyhteiskunnaksi. Esimerkkejä löytyy historiasta: juuri Hollywood-musikaalit USAssa ja niiden iloista kolhoosielämää kuvaavat vastineet Neuvostoliitossa saavuttivat 1930-luvun lopulla mitä suurimman kansansuosion…
Öisinajattelija