Eila Tiainen
Miten meille näin kävi? Joko me saatiin se tasa-arvo ja menetettiin saman tien?
Viime eduskuntavaaleihin saakka naisten määrä Arkadianmäellä kasvoi. 2011 vaalien jälkeen 85 naista aloitti parlamentaarikon uransa. Meitä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin! Oletin, että olemme kasvu-uralla. Naiset olisivat ottamassa myös politiikassa oman osansa. Mutta emme valitettavasti olleet.
Viime vaaleissa 2015 naisten määrä eduskunassa väheni, heitä valittiin kaksi aiempaa vähemmän. Tällä hetkellä naiskansanedustajia on 83 ja tällä tuloksella otimme takapakkia ainakin vuosikymmenen verran. Vaalitulos on kummallinen senkin takia, että naiset äänestävät miehiä aktiivisemmin. Mutta kun kaikki naiset eivät äänestä naista ja monet miehet yhä pitävät naista politiikassa ”osaamattomampana”, on tulos nykyisenkaltainen. Toki naiskansanedustajien määrä 42 % on maailman mitassa hieno saavutus ja tasa-arvolainkin mukainen mutta se, mistä asioista naiset pääsevät esimerkiksi valiokunnissa päättämään näyttääkin sitten aivan toisenlaiselta. Itsenäisen Suomen alkuajoista lähtien naiset ovat hoitaneet sosiaali- ja terveysasiat sekä koulu- ja kulttuurikysymykset. Niin yhä vielä. Esimerkiksi sotien jälkeisen Suomen suurinta ja kalleinta hanketta, suurta soteuudistusta käsittelevän sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenistä suurin osa on naisia samoin kuin sivistysvaliokunnankin. Mutta heti kun lähestytään niin sanottuja ”kovia alueita”, taloutta, ulkopolitiikka ja puolustusta, niihin eivät naiset enää kelpaakaan siitäkään huolimatta, että naiset ovat hallitusten ministereinä olleet hoitamassa menestyksekkäästi ko. hallinonaloja. Vai väittääkö joku, että Jutta Urpilainen, Tarja Halonen tai Elisabeth Rehn eivät olisi komeasti hoitaneet ensimmäisinä naisina saamiaan tehtäviä?
Ehkäpä onkin niin, että kun meillä nyt on ollut naisministereiden ohella myös naispresidentti ja lasikatot on näiltä osin rikottu, olemme tuudittautuneet ajatukseen, että tasa-arvo toteutuu omalla painollaan. Siitä on tullut valtavirtaa, eikä sen puolesta enää tarvitse meillä tehdä töitä.
Naisten osuuden kasvu on ollut myös kuntavaaleissa samansuuntainen kuin eduskuntavaaleissakin. Vuodesta 1956 naisten määrä kasvoi aina 2012 asti, jolloin naisia valittiinkin aiempaa vähemmän. Heitä oli 36 prosenttia. Äsken käytyjen kuntavaalien jälkeen luku onneksi nousi 39 prosenttiin. Mutta yhä edelleen on esimerkiksi omassa maakunnassani Keski-Suomessa todella miesvaltaisia valtuustoja, Jyväskylässä sentään teimme historiaa, naisia on nyt aloittavassa valtuustossa 51 %. Vihreiden vaalivoitto ja nousu Jyväskylän suurimmaksi puolueeksi kasvatti naisten osuuden yli puoleen. Myös omassa Vasemmistoliiton ryhmässä yhden lisäpaikan turvin miesvalta vaihtui naisenemmistöksi.
Helsingin yliopiston tutkija Johanna Kantola totesi Helsingin Sanomissa 13.5., että tasa-arvo ei kiinnosta hallituspuolueita. Hän arvioi sitoutumisen tasa-arvon toteuttamiseen olevan huonoa. Ja näkeehän sen se kuuluisa sokea Reettakin esimerkiksi Juha Sipilän hallituksen kokoonpanosta: 12 miestä ja 5 naista, joiden salkut ovat perinteisiltä ”naisaloilta”. Hallituksen kuuluisat norminpurkutalkoot alkoivatkin hallituksen tasa-arvoisesta muodostamisesta. Monet hallituksen kipeät leikkaukset ovat lisäksi osuneet pienipalkkaisiin naisiin. Päästöksiä näyttää tehdyn keskustalais-patriarkaalis-lestadiolaisessa hengessä, missä perheenpää tietää, mikä perheelle on hyväksi ja nainen vaikenee seurakunnassa. Niinpä myöskään perhepolitiikkaa, mm. perhevapaajärjestelmää ei ole päästy uudistamaan.
Sukupuolten tasa-arvoon kuuluu myös palkkatasa-arvo mutta naisten palkoista ei ole aikoihin vakavasti puhuttu. Työmarkkinoilla vallitsee yhä edelleen vahva segregaatio Tilastokeskuksen mukaan naisten palkka on Suomessa 83 prosenttia miesten palkasta. Miesten ja naisten keskimääräisten säännöllisten ansioiden vertailussa 2016 kokoaikaista työviikkoa tehnyt mies tienasi 3695 euroa, nainen 3077. Tuollaisena ero on pysynyt vuosikaudet eikä siitä voi syyttää lamaa. Hyvinäkään nousun aikoina naisten palkkoja ei ole korjattu. Hallituksen toimet ovat osaltaan kurjistaneet naisten työmarkkina-asemaa.
Jos me naiset hyvien esimerkkiemme ja vaalituloksemme vuoksi uskoimme, että tasa-arvo mm. politiikassa on jo saavutettu ja että mitään ei enää tarvitse tehdä, olemme väärässä. Tasa-arvo sukupuolten väillä on hyväksytty mutta se ei toteudu, ellei siitä aktiivisesti pidetä kiinni ja valvota. Ja se palkkatasa-arvo, se se vasta konkreettisia ja tuntuvia tekoja tarvitsisikin!
Ja vielä pakolaistytön hartain toive:
”Täällä tytöt saavat käydä koulua. Afganistanissa me tytöt olimme avioliittoiässä jo yhdeksänvuotiaana, Mummoni sai esikoisensa 12-vuotiaana. Äiti ei halua meille samaa.”
Ote on 12-vuotiaan afgaanitytön haastattelusta (KSML 30.4.2017). Hän on vastaanottokeskuksessa käynyt koulua ja oppinut suomea. Miksi emme voi antaa hänelle ja hänenlaisilleen mahdollisuutta asettua tähän maahan?
Eila Tiainen
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Jyväskylässä.