Politiikassa sukupuolella on väliä.
Valta on sukupuolittunutta. Arki on sukupuolittunutta. Eikä ole olemassa sukupuolineutraaleja päätöksiä, päättäjiä tai päätöksenteon kohteita. On olemassa miehiä, naisia, muun sukupuolisia tai sukupuolettomia, jotka tekevät päätöksiä tai joihin päätökset kohdistuvat.
Poliittisilla päätöksillä voidaan heikentää tai parantaa jonkun sukupuolen asemaa. Siksi poliittisen päätöksenteon on oltava sukupuolitietoista. Hyvin toimiva poliittinen elin, sen päättäjät ja sille asioita valmistelevat virkamiehet sitoutuvat tekemään parhaansa, jotta päätösprosessin jokaisessa vaiheessa kiinnitetään huomiota sen vaikutuksiin meidän elämässämme. Sukupuoli-identiteettien kirjoa kunnioittaen ja se huomioiden. Poikkeukset jonkun sukupuolen eduksi on pystyttävä perustelemaan – ja hyvin.
Sukupuolisokeasta nimittämiskäytännöstä perusteltuihin esityksiin
Myös puolueiden pitäisi tietoisesti pystyä perustelemaan, miksi miesoletettuja asetetaan edustajiksi tietyille politiikan lohkoille ja naisoletettuja toisille.
Seuraavan eduskunnan valiokuntien ja seuraavan hallituksen jäsenten nimeämisessä puolueiden onkin rohkeasti katsottava peiliin, jotta stereotyyppisten sukupuoliroolien kierre katkeaa tai ainakin tulee tietoisemmin toisinnetuksi.
Nykyiset eduskunnan valiokuntien kokoonpanot ja hallitusten ministeripaikkajaot ovat esimerkkejä siitä, että tarvetta sukupuolitietoisempaan nimeämispolitiikkaan on olemassa.
Valtioneuvostossa ja eduskunnassa poliittinen valta on edelleen politiikkasektoreittain merkittävästi sukupuolittunutta. Rahariihissä ja turvallisuudessa päättäjinä ovat pääsääntöisesti miesoletetut. Terveydestämme, sosiaaliturvastamme ja sivistyksestämme puolestaan päättävät useimmiten naisoletetut. Roolitus muistuttaa suomalaista työelämän työnjakoa miesten töihin ja naisten töihin.
Esimerkiksi nykyisen eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan 17 jäsenestä kolmetoista on naisoletettua. Talousvaliokunnan 17 jäsenestä puolestaan kaksitoista on miesoletettua. Ja valtiovarainvaliokunnan 21 jäsenestä vain viisi on naisoletettua.
Jotain opittavaa kulttuurista
Naisoletettu ministerinä ei ole vieläkään normi – ainakaan ”kovilla” politiikan lohkoilla.
Historiamme ensimmäisestä naisoletetusta ministeristä Miina Sillanpäästä (ministerinä 1926–1927) tähän päivään mennessä Suomessa on ollut 39 henkilöä pääministerinä ja 46 puolustusministerinä, joista molemmissa tehtävissä vain kaksi on ollut naisoletettua. Sillanpäätä seuranneina vuosina ensimmäisenä tai ainoana rahaministerinä on ollut 48 henkilöä, joista yksi on ollut nainen. Valtiovarain osalta naisoletetun paikka on ollut (jos sellaista paikkaan on ylipäätään ollut) kakkosministerinä.
Naisoletetun tie maamme hallituksiin on usein vienyt sosiaali- ja terveyspolitiikan kautta. Miina Sillanpäänkin tehtävä oli olla Tannerin hallituksen toinen sosiaaliministeri. Vaikka 112 sosiaali- ja terveysministeristä vain 36 on ollut naisoletettuja, 1990-luvulta lähtien sosiaali- ja terveysministerin normiksi on yhä vahvemmin tullut naisoletettu ja miesoletetusta harvinainen poikkeus. Miksi, on tässä kohdassa erittäin perusteltu kysymys.
Poikkeuksena vahvasti sukupuolittuneista salkuista hallituksissamme on kulttuuri. Maamme ensimmäistä kulttuuriministeriä Meeri Kalavaista (kulttuuriministerinä 1970–1971) on seurannut ministerinpestissä yhdeksän miesoletettua ja kymmenen naisoletettua. Salkkua ei ole yleensä pidetty painavana, mutta silti se on kelvannut viidelle puolueen puheenjohtajalle ja nykyisistä eduskuntapuolueista kaikille muille paitsi kristillisdemokraateille ja vihreille.
Miina Sillanpään nimittäminen ministeriksi rikkoi aikoinaan isoja raja-aitoja ja oli Sillanpään nimittäjiltä rohkea teko. Sittemmin tasa-arvo on edennyt monella rintamalla. Siksi sukupuolitietoinen nimeämiskulttuuri on mahdollista, jos vain on tahtoa.
Minna Sirnö
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii poliittista ohjausta taiteen edistämisessä.
minnasirno.fi
Minna Sirnö Twitterissä