Anna Kontula
Suomalaisessa politiikassa sukupuolten tasa-arvo on maailman kärkeä, mutta valitettavasti ei siksi, että asia olisi meillä kunnossa – vaan koska siitä ollaan muualla vielä niin paljon kauempana.
Joissakin maissa on naisten poliittista osallistumista rajoittavaa lainsäädäntöä, mutta huomattavasti tavallisempaa on, että aktiivisuus jumittaa rakenteissa. Maailman naiset tekevät palkatonta työtä 2,5 kertaa enemmän kuin miehet, mikä tarkoittaa vähemmän aikaa ja rahaa poliittiseen toimintaan. Kaksi kolmesta maailman lukutaidottomasta on naisia.
Sitten on tietysti väkivalta. Kymmenien maiden naisparlamentaarikoille tehdyssä kyselyssä viidennes oli kohdannut työssään seksuaalista väkivaltaa ja 40 prosenttia vakavaa uhkailua. Intiassa jopa 45 prosenttia naisehdokkaista koki fyysistä väkivaltaa kampanjansa aikana. Poliittinen aktiivisuus on konkreettinen turvallisuusriski.
Monet epäsuhtaa aiheuttavat rakenteet ovat meillä samoja kuin muualla maailmassa, vain paljon lievempinä. Suomessakin ovat naispoliitikkojen tulot pienemmät ja vaalirahoituksen saaminen naisehdokkaille vaikeampaa. On myös viitteitä siitä, että naispoliitikot saavat mieskollegoitaan enemmän ja raaempaa vihapostia.
Naisten poliittisen osallistumisen suurin este niin meillä kuin muualla on kuitenkin patriarkaalinen kulttuuri, jossa johtajuus mielletään edelleen maskuliinisiksi ymmärrettyjen ominaisuuksien kautta (matala ääni, päättäväisyys, tilan valtaaminen jne.). Naisella nämä piirteet toisaalta kuitenkin tulkitaan kielteisinä, esimerkiksi aggressiivisuutena tai pöyhkeytenä.
Politiikassa johtajaksi valikoidutaan siis esiintymällä ”johtajan elkein”, mutta tällainen käytös katsotaan toisaalta naiselle sopimattomaksi. Taannoin Li Anderssonin esiintyminen keskusteluohjelmassa herätti paljon tuohtumusta. Somessa ja katsojapalautteissa valitettiin, miten ärsyttävästi hän puhui toisten päälle. Sitten joku laski – kävi ilmi, että keskustelun kaksi miespuolista osallistujaa oli keskeytellyt selvästi Anderssonia useammin. Sama käytös miehellä ei katsojia häirinnyt.
Näiden sukupuolittuneiden ajattelutapojen merkitystä johtajiksi valikoitumiseen on vaikea liioitella. Esimerkiksi sosiaalidemokraattisella eduskuntaryhmällä on sen yli satavuotisen historian aikana ollut vain yksi naispuheenjohtaja, vaikka puolueessa on paljon päteviä ja kokeneita naisehdokkaita ja usein naisenemmistö.
Kanadalaisen tutkimuksen mukaan naisjohtajat myös tulevat yleensä valituiksi ohuemmilla enemmistöillä. Tämä konsensuksen puuttuminen selittää osittain sitä, että naisten puheenjohtajakaudet jäivät miehiä lyhyemmiksi.
Sukupuolten välinen tasa-arvo on Suomessakin edelleen pahasti vaiheessa. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että sillä on kuitenkin huima etumatka suhteessa muihin yhteiskunnallisiin jakoihin – vaikka naiset ovat politiikassa aliedustettuna, eivät läheskään niin räikeästi kuin köyhät tai syrjittyihin vähemmistöihin kuuluvat.
Anna Kontula
Kirjoittaja on kansanedustaja, sosiologi ja kirjailija.