Sinikka Torkkola
Tampereen käräjäoikeus on eilen todennut Tampereen yliopiston syrjineen naispuolista hakijaa neurologian professorin valinnassa. Tampereen yliopisto tuomittiin maksamaan 60 000 euroa korvausta syrjinnästä sekä yli 51 000 euroa oikeudenkäyntikuluja. Tuomio ei ole lopullinen, sillä siitä voi valittaa hovioikeuteen.
Käräjäoikeuden päätös on harvinainen. Syrjintäepäilyt päätyvät harvoin oikeuden arvioitaviksi, sillä syrjinnän osoittamista oikeudessa on pidetty vaikeana eivätkä syrjintää kokeneet uskalla nostaa kannetta taloudellisten riskien vuoksi.
Kanteen nostamisessa on muitakin kuin taloudellisia riskejä. Asiantuntijoiden piirit ovat Suomessa pienet. Riidanhaastajaksi ja turhasta valittajaksi leimattu jätetään helposti verkostojen reunamille eivätkä ammatillisesti tärkeät ovet enää avaudu. Niinpä moni puree hammasta eikä vie kokemaansa syrjintää eteenpäin. Harvinaista ei ole sekään, että syrjintää kokenutta tai muun väärinkäytöksen kohteeksi joutunutta kehotetaan vaikenemaan uran vuoksi. Hyvää tarkoittavat kollegat saattavat neuvoa, ettei hierarkiassa ylempiä vastaan kannata nousta, jos haluaa edetä urallaan.
Syrjinnän kokemisen myöntäminen ei ole yksittäiselle ihmiselle helppoa. Omakohtaisen syrjinnän tunnistaminen tarkoittaa, että on tunnustettava ainakin itselleen, ettei ole tullut kohdelluksi sukupuolensa tai jonkin muun yksilöllisen ominaisuutensa vuoksi samalla tavalla kuin muut ihmiset. Syrjinnän tunnistaminen tarkoittaa myös oman osaamisen ja asiantuntijuuden aliarvioimisen tunnistamista. Asiantuntijuuden väheksynnän tunnistaminen tuottaa ristiriitaisen kokemuksen, sillä samaan aikaan uralla eteneminen edellyttää asiantuntijuuden vahvistamista. Yksi tapa selvitä ristiriidan kanssa on kieltäytyä näkemästä ja kokemasta sitä. Tavallista onkin, että yksilöt kertovat ympärillään näkemästä syrjinnästä enemmän kuin omakohtaisista kokemuksistaan. Tämä tuli selvästi esiin Iiris Ruohon kanssa tekemästämme tutkimuksesta, jossa selvitettiin sukupuolen vaikutusta toimittajien uraan.
En ole juridiikan asiantuntija, mutta yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta näyttää siltä, että lainsäädäntö tukee syrjinnän yksilöllisyyttä. Syrjintätuomioissa syrjineet organisaatiot maksavat yksilöille korvauksia. Laki ei edellytä organisaation tekevän muuta. Korvausten maksamisen pitäisi kai sitten opettaa organisaatio toimimaan toisin. Korvaukset ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Esimerkiksi yliopiston 180 miljoonan euron vuosibudjetissa sadantuhannen euron korvaussumma ei ole niin merkittävä, että sillä olisi suoranaista vaikutusta. Korvauksia enemmän vaikutusta on julkisella keskustelulla. Verovaroin rahoitetulta julkiselta toimijalta voidaan oikeutetusti vaatia esimerkillistä toimintaa ja ehdotonta lainkuuliaisuutta.
Korvausten uhan ja julkisen keskustelun häpeän ohella olisi syytä pohtia, voisiko organisaation tuomita muuttamaan toimintatapojaan. Lakiteknisesti toimintatapojen muuttamistuomio saattaa olla ongelmallinen. Asiaa olisi silti syytä pohtia, sillä vuosisataiset sukupuoleen perustuvat syrjintäkäytännöt eivät lievin kehotuksin muutu. Yksittäisten ihmisten vastuuttamisen sijaan on aika nostaa esiin todelliset vastuunkantajat ja pakottaa organisaatiot toimintatapojen muutoksiin. Syrjinnän kitkeminen suomalaisilta työpaikoilta ja organisaatioista ei onnistu ilman merkittävää kulttuurin muutosta. Olisiko aika aloittaa työsyrjinnän kitkemistalkoot ja laajentaa #metoo-kampanja koskemaan työsyrjintää?
Sinikka Torkkola
Kirjoittaja on tamperelainen kaupunginvaltuutettu, yliopistotutkija ja pääluotto, joka on ollut feministi vuodesta 1977.
sinikkatorkkola.fi
facebook.com/sinikkatorkkola2
twitter.com/sinikkatorkkola