Li Andersson Ele Aleniuksen muistoseminaarissa

Viime maanantaina 5.6.2023 Kansan Sivistystyön Liitto KSL ja Vapaus valita toisin -yhdistys järjestivät Helsingissä Kirjan talolla Ele Aleniuksen muistoseminaarin. Alenius kuoli viime vuoden marraskuussa 19.11. Hautajaiset toimitettiin vainajan tahdon mukaisesti perhepiirissä.

Muistotilaisuuden järjestäneet organisaatiot ovat jo usean vuoden ajan järjestäneet Aleniuksen syntymäpäivänä yhteiskuntapoliittisen seminaarin Aleniuksen ajattelun hengessä. Nyt Aleniuksen 98. syntymäpäivä valikoitui kuin itsestään selvästi muistotilaisuuden päivämääräksi.

Tilaisuuden puhujiksi oli kutsuttu historian emeritusprofessori Kimmo Rentola ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson.

Sain seminaaripäivän aamuna viestin, että Li Andersson on sairastunut eikä pääse seminaariin, mutta hän oli kirjoittanut puheen, jonka luin seminaarissa. En tehne väärin kun julkaisen Lin puheen tässä blogissani.

Kimmo Rentola puhui tilaisuudessa vapaasti turvautuen vain muutamiin muistiinpanoihin.

Molemmat alustukset saivat tilaisuudessa erittäin hyvän vastaanoton. Kirjan sali oli tupaten täynnä ihmisiä. Vapaus Valita Toisin -yhdistyksen puheenjohtajan Arja Alho johti vilkasta keskustelua alustusten jälkeen. Keskustelun aloittajaksi ja kommentaattoriksi Rentolan kanssa oli jo etukäteen pyydetty historiantutkija ja toimittaja Veli-Pekka Leppänen.

Ehkä saamme jossakin toisessa yhteydessä julkaistavaksi myös Rntolan ja Leppäsen puheenvuorot.

Tässä Li Anderssonin puheenvuoro, ole hyvä:

Hyvät kuulijat,

Kiitos mahdollisuudesta avata tämä seminaari, ja kiitoksia tämän seminaarin järjestämisestä.

Kun lukee luonnehdintoja Ele Aleniuksesta ja hänen tavastaan hahmottaa politiikkaa, toistuvat usein sana idealismi, mutta myös luonnehdinnat siitä, että hän on ollut parantumaton reformisti. Juuri yhdistelmä näitä kahta on se, mistä itse koen vaikuttavien poliittisten liikkeiden rakentuvan.

Emme tee kauniilla visioilla tai monimutkaisilla teorioilla kauheasti, jos emme ole kykeneväisiä muotoilemaan niitä askeleita ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka vievät meidät sitä kaunista visiota kohti. Kaikkien poliittisten liikkeiden, jotka järjestäytyvät puolueiksi ja toimivat parlamentaarisen järjestelmän puitteissa, pitää olla hyviä reformisteja: kykeneväisiä muotoilemaan sellaisia reaalipoliittisia vaatimuksia ja uudistusehdotuksia, joilla samalla on transformatiivista voimaa.

Kun vasemmistoliitto aloitti neuvottelut hallitusyhteistyöstä Antti Rinteen hallituksessa, kehotin kaikkia meidän toimijoitamme asettamaan tavoitteeksi rakenteiden muuttamisen. Jos vasemmisto vain vaatii lisää rahoitusta eri kohteisiin, on tämä sama raha niin kovin helppo leikata pois, kun poliittiset voimasuhteet seuraavan kerran muuttuvat. Rakenteelliset muutokset ovat vaikeampia perua, ja nimenomaan niillä vaikutetaan yhteiskuntaan pitkäjänteisesti. Tässä työssä oikeisto on lähihistoriassa suoriutunut vasemmistoa paremmin. Jo vuosikymmenten ajan olemme nähneet, kuinka hyvinvointivaltiota on nakerrettu pala palalta.

Siksi vasemmistonkin on ajettava rakenteiden transformaatiota. Hallituksemme aikaansaama oppivelvollisuuden laajentaminen on esimerkki rakenteellisesta koulutuspoliittisesta uudistuksesta, jonka kaikki yhteiskunnalliset vaikutukset tulevat näkymään vasta vuosikymmenten päästä. Sote-uudistuksen yhteydessä säädetyt pykälät kokonaisulkoistusten vaikeuttamisesta puolestaan vaikeuttavat pysyvästi julkisesti rahoitettujen palvelukokonaisuuksien siirtämistä kokonaan yksityisen voitontavoittelun piiriin. Perhevapaauudistus, seksuaalikoslain uudistus ja translaki vahvistavat sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Mutta ilman käsitystä siitä, mitä visiota kohti kuljetaan, jäävät hyvätkin uudistukset helposti irrallisiksi ja yksittäisiksi esityksiksi. Miksi yhteiskunta on tällainen? Miksi emme ole pystyneet ratkaisemaan koko ihmiskunnan ja maapallon kohtaloa määrittäviä globaaleja kriisejä, vaikka meillä on musertava määrä tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä ja miksi. Ilman pohdintaa siitä, millainen tulevaisuuden yhteiskunnan pitäisi olla, ei ole mahdollista rakentaa koherenttia poliittista ohjelmaa, ja yksittäiset reformit uhkaavat silloin jäädä juuri yksittäisiksi reformeiksi.

Juuri tässä me tarvitsemme inspiraatiota Ele Aleniukselta, joka niin taidokkaasti piti laajemman kontekstin ja visiot tulevaisuudesta läsnä omassa poliittisessa työssään ja kirjallisessa tuotannossaan. Ja ennen kaikkea me tarvitsemme hänen optimismiaan.

Juuri optimismista Alenius aloittaa Maailmankehityksen suuri käänne -kirjansa. Hän toteaa yksinkertaisesti, että vaikka optimismi laajalti on vaihtunut yleiseksi pessimismiksi, on ihmiskunnalla nykyisissä oloissa asiallisia perusteita myös optimismiin.

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti viime viikolla Yleisradion kolumnissaan, kuinka kevään eduskuntavaalit hätkähdyttivät apatiallaan. Hän kertoi pohtineensa kollegoidensa kanssa että, “eikö vaaleihin enää kuulukaan yhteiskunnallinen keskustelu hyvästä yhteiskunnasta?”

On vaikeaa olla vajoamatta apatiaan, kun kuuluu sukupolveen, joka ei juurikaan ole muuta nähnyt kuin lama-ajan Suomen ja siitä seuranneen uusliberalismin voittokulun, finanssikriisit, ilmasto- ja biodiversiteettikriisit sekä viimeiseksi vielä globaalin pandemian. Jokainen sukupolvi varmasti kokee elävänsä muista poikkeavia hetkiä, mutta uskon yleiseen pessimismiin vaikuttavan myös sen, että niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet olla mukana silloin kun hyvinvointivaltiota rakennettiin ja laajennettiin, on yhä vähemmän. Meistä muista harva uskoo asioiden enää muuttuvan paremmiksi. Tämän seurauksena toiset turvautuvat apatiaan, toiset sarkasmiin. Toiset siirtävät katseensa yhteiskunnallisista asioista niihin, mitkä ovat hallittavissa. Itseensä, omaan perheensä, kotiinsa.

Tämän apatian murtaminen on tärkeimpiä tehtäviä meille tässä ajassa, koska ilman uskoa parempaan on vaikeaa saada ihmisiä mukaan rakentamaan parempaa tulevaisuutta.

Mistä siis rakentamaan yhteistä optimismia?

Ele Aleniukselle demokratia oli tärkeä käsite. Kalevi Suomela kuvaa Aleniuksen demokratia-ajattelua siten, että Alenius ei ensisijaisesti tarkoita edustuksellisissa rakenteissa tapahtuvia muutoksia, vaan “sellaista demokraattisen keskustelu- ja ajatustapojen kulttuurin kehitystä, jossa yhä useammin asioita osataan katsoa kokonaisvaltaisesta näkökulmasta”. Alenius kirjoittaa itse siitä, kuinka ihminen kaikesta teknologisesta ja tieteellisestä kehityksestä huolimatta ei ole onnistunut kehittämään yhteiskuntaa samassa tahdissa: ihminen ei ole oppinut “hallitsemaan itseään eikä yhteiskuntaansa”.

Demokratia tuntuu monella tapaa hauraalta juuri nyt. Sosiaalinen media ja netti on yhtäältä vahvasti demokratisoinut julkisen keskustelun verrattuna aikaan, jolloin perinteisen median kanaviin ei tavallisilla kansalaisilla ollut mahdollisuutta päästä siinä mittakaavassa ja sillä frekvenssillä, jolla sosiaalinen media nyt mahdollistaa kaiken kommentoinnin kaikille.

Mutta samalla yhteiskunnallinen keskustelu on hajautunut loputtomiin erillisiin pieniin keskusteluihin. Julkista keskustelua eivät enää kontrolloi päätoimittajat, vaan sitä ohjaavat suuryritysten rakentamat näkymättömät algoritmit, jotka reagoivat erityisesti tunnetiloihin. Mitä enemmän tunnereaktioita jokin postaus aiheuttaa, sitä enemmän näkyvyyttä ja jakoja se saa. Argumentaatio ja pyrkimys yhteisymmärryksen eivät tässä tunnemylläkässä pärjää, minkä seurauksena saamme päivittäin lukea “pöyristymisistä”, “järkyttymisistä” ja vastaavista poliittisten keskusteluiden yhteydessä.

Teknologia on yksi keskeinen teema nykyisessä demokratiapolitiikassa. Kysymys siitä, kuka hallitsee nykypäivän kansalaiskeskustelujen areenoita ja miten, on keskeinen  niin meille yhteisesti kuin yksilön vapauksien ja oikeusturvan kannalta. Oikeus omistaa ja hallita itseään koskevaa dataa on oleellinen kansalaisoikeus 2020-luvulla, ja samalla meille kollektiivisesti kuulu oikeus tietää, miten sosiaalisen median alustojen algoritmit nostavat ja levittävät erilaista sisältöä.

Demokratiaa haastaa myös lukutaidon eriytyminen. Yhteiskunnan digitalisaatio ja koko ajan nopeutuva tietotulva on romahduttanut keskittymiskyvymme. Aivomme ovat oppineet vaatimaan jatkuvia ärsykkeitä, mikä on vaikeuttanut pitkäjänteistä keskittymistä niin kirjoittamiseen, lukemiseen kuin ennen kaikkea kuuntelemiseen. Sivistyksen ja demokratian suurimpia uhkakuvia tällä hetkellä on se, että kirjoista tulee eliitin etuoikeus.

Lukutaito heikkenee ja eriytyy globaalisti, mikä osoittaa kehityksen taustalla olevat isot trendit, muutokset asenteissa ja ajanviettotavoissa. Heikko lukutaito on yleisempää heikosta sosioekonomisesta taustasta tulevien eli työväenluokkaisten lasten kohdalla.

Edellisessä PISA-tutkimuksessa kaksi kolmasosaa suomalaisista pojista kertoi lukevansa vain, jos on pakko. Tulos heijastaa kuinka koulutuksen ja sivistyksen yhteiskunnallinen merkitys on muuttunut, eikä sitä enää välttämättä nähdä keskeisimpänä väylänä sosiaaliseen liikkuvuuteen ja paremman tulevaisuuden rakentamiseen.

Jotta me Ele Aleniuksen hengessä voimme palauttaa demokratian vasemmistolaisen projektin keskiöön, on meidän ponnisteltava kovempaa sivistyksen yhteiskunnallisen arvon ja arvostuksen palauttamiseksi. On vaarallista, jos vasemmistolaiset itse alkavat pitää lukeneisuutta, sivistystä tai akateemisuutta huonona asiana, meidän ajattelumme kun on aina tähdännyt siihen, että sivistyksen maailman ovet pitää saada mahdollisimman laajasti auki. Jos yhteiskunnassa ei enää ole vahvaa konsensusta koulutuksen ja sivistyksen arvosta ja siitä, että tulevat sukupolvet pitää nostaa edellisiä korkeammalle, vaikuttaa tämä tietenkin myös lasten ja nuorten arvoihin ja asenteisiin.

Demokratia- ja sivistysprojektin keskiössä pitää myös olla mahdollisuuksien luominen sille, että yhä useampi voisi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ajatustenvaihtoon. Tässä yksi pahimmista vihollisistamme on kiire ja se, miten nykyinen työelämä yhä voimakkaammin ajaa ihmisiä loppuun yhä varhaisemmin. Vaatimukset vapaa-ajan lisäämisestä ja työajan lyhentämisestä ovat demokratialle keskeisiä, koska itsensä sivistäminen ja vuorovaikutus niin muiden ihmisten, yhteiskunnan kuin luonnon kanssa vaatii aikaa ja rauhaa. Tanskalainen sisarpuolueemme Enhedslisten piti viime puoluekokouksessaan esillä banderollia, jossa oli iskulauseena “Vapautta ja vapaa-aikaa”. Siinä oli minusta oivallettu hyvin yksi vasemmistolaisen vision ydinkysymyksistä tässä ajassa.

Demokratian ja kansanvallan puolustaminen on tärkeää myös siksi, että se on vahvimpia aseita kapitalismia vastaan argumentoidessa. Osasyy sille, että apatia ja pessimismi ovat valloillaan on se, että kansanvalta on vaikuttanut niin voimattomalta suurten eksistentiaalisten kriisien edessä. Oikeistopäättäjät ja aika moni poliittisen kentän keskeltäkin ovat kerta toisensa jälkeen perustelleet leikkauksia sillä, että ”on pakko”. Markkinat sitä, luottoluokittajat tätä. Ihmisten palkkojen parantaminen ei ole mahdollista, palveluiden laajentaminen ei ole mahdollista, riittävät ilmastotoimet eivät ole mahdollista. Vauraus ja materia lisääntyvät vuosi vuodelta, mutta lähes koskaan emme saa kuulla muuta kuin että ihmisten arjen parantaminen ei ole mahdollista. Ajatus siitä, että asiat ovat muutettavissa, on suorastaan vallankumouksellinen idea.

Hyvät kuulijat,

Kansanvallan suuri tarve tänä päivänä kumpuaa siitä, että tämä järjestelmä ei tule korjaamaan itseään. Kapitalismi noudattaa vain rahan logiikkaa, ja sillä emme ratkaise ilmasto- tai luontokriisejä. Se edellyttäisi käytännössä, että pystyisimme hinnoittelemaan jokaisen asian ympäristössämme, samaan tapaan kuin olemme hinnoitelleet ilmastopäästöt, ja sitten vielä asettamaan hinnan oikealle tasolle. Mutta mikä hinta annetaan mahdollisuudelle uida sinilevättömässä meressä? Mikä on lumisen talven rahallinen arvo? Tai hömötiaisen? Tai saimaannorpan?

Tähän meidän on yhdessä vastattava muulla kuin rahan logiikalla, korostamalla sivistyksen ja luonnon itseisarvoa, ja rakennettava parempaa maailmaa. Tämä seminaari tarjoaa siihen hyvän foorumin.

Kiitos!