Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä (29.5.) numerossa on Vasemmistoliiton kannalta oikein kiinnostava sivu (A8).
Sivulla on kaksi toimittaja Jarno Hartikaisen juttua Brysselistä. Pidemmän artikkelin, HS-analyysin, otsikko on ”Parlamentin vasemmistolla on Venäjä-ongelma”. Lyhyempi juttu on Li Anderssonin haastattelu. Otsikoksi on nostettu Li:n kannanotoksi, että Venäjä-myötäilijät siivotaan vasemmisto-ryhmästä.
Luin HS-analyysin huolellisesti; ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska jutun ingressiksi oli kirjoitettu, että ”Europarlamentin vasemmistoryhmä äänestää usein laitaoikeiston rinnalla Ukrainan tukea vastaan”. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ei kai sentään laitaoikeiston rinnalla, vaikka ehkä omista lähtökohdistaan ehdotettuja päätöslausumia vastaan.
Jutusta käy ilmi, että ryhmä on hajaantunut ainakin neljässä päätöslausuma-äänestyksessä: maaliskuussa 2022, heinäkuussa 2022, marraskuussa 2022 ja helmikuussa 2024.
Varsinaisina pahiksina, jotka kyseenalaistavat Ukraina-tuen, juttu nostaa esiin kasvokuvien kanssa irlantilaiset Clare Dalyn ja Mick Wallacen sekä saksalaisen Özlem Demirelin. Vasemmistoliiton MEP Silvia Modig on käsittääkseni (sitä ei jutussa erikseen mainita) äänestänyt näissä kaikissa äänestyksissä Venäjän toiminnan tuomitsevan ja/tai Ukrainan aseapua kannattavan päätöslausuman puolesta.
Li Anderssonin sanomaksi kirjattu kannanotto ”Venäjä-myötäilijät siivotaan vasemmistoryhmästä” on dramaattinen, mutta ymmärrettävä ja kannatettava. Mitä se tulee merkitsemään vasemmiston EU-ryhmässä, sitä ei jutussa spekuloida. Li toteaa haastattelussa, että koko Nordic Green Leftin, siis pohjoismaisten vasemmistopuolueiden kanta on, että jos he onnistuvat tulemaan uudelleen valituiksi, he eivät toi tulla meidän ryhmäämme.
Li toteaa haastattelussa edelleen, että myöskään Saksassa kannatustaan kasvattanut vasemmisto-populisti Sahra Wagenknehtin puolue ei ole tervetullut vasemmistoryhmään. Wagenkneht vastustaa aseapua Ukrainalle ja tukee kaasukaupan palauttamista Venäjän kanssa.
Tuo Li:n viimeksimainittu toteamus sai minut kaivamaan kirjahyllystäni esiin Sahra Wagenknehtin kirjan ”Raha ilman ahneutta – Kuinka pelastautua kapitalismilta”, joka ilmestyi Inton kustantamana vuonna 2018. Saksankielinen alkuteos oli ilmestynyt vuonna 2016. Kuutisen vuotta sitten lukemani perusteella muistelin, että kirja on kiinnostava.
Vietin tänään kirjan parissa pitkän tovin. Kiinnostava se onkin. Wagenknecht on kansantaloustieteilijä, tai ainakin taloustieteilijä, mikä käykin hyvin ilmi tekstistä. Nyt uudelleen luettuna näyttää kuitenkin siltä, että Sahra oli haukannut kirjassaan liian ison palan, vaikka esimerkiksi Frankfurter Rundschaussa oli julkaistu artikkeli, jossa oli todettu, että kirja on erittäin asiantunteva ja hyvin kirjoitettu.
Se lupaa enemmän kuin antaa. Kirjan alussa Sahra julistaa vastustavansa kapitalismia, mutta kannattavansa markkinataloutta, jolla kuitenkin on oltava järkevät (sosiaalista tasa-arvoa tukevat ja edistävät) pelisäännöt. En mene tässä syvemmälle Sahran ajatusten yksityiskohtiin. Tuosta hänen lähtökohdastaan – siis markkinatalouden sääntelyn tarpeesta – olen samaa mieltä. Hänen käyttämänsä kapitalismin käsite jää ehkä liian ohueksi.
Hänen ajatuksissaan omistusoikeuden ja omistamisen laillisesta sääntelystä, joihin kirja päättyy, on paljon erittäin kiinnostavia näkökohtia. Ei siis turha kirja, vaikka ei tarjoakaan mitään selvää ohjelmaa tai filosofiaa. En siis ihmettele, että kirjan suomennos on julkaistu Vasemmistofoorumin kanssa.
Jossakin Vasemmistofoorumin tilaisuudessa soisin, että Sahra Wagenknechtin ideoita ja avauksia pöyhittäisiin.
Mutta mistä kertoo, että varsin terävä-älyinen saksalainen vasemmistoälykkö sekoilee Venäjän Ukrainassa käymään sotaan liittyvissä asioissa? Se taitaa jäädä kysymykseksi, johon minun on haettava vastauksia ainakin tuon kirjan ulkopuolelta. Tuo sekoilu tuntuu traagiselta.
Tuntuu siltä, että Li Anderssonia odottaa melkoinen savotta järkevän EU-parlamenttiryhmän aikaansaamisessa.