Pääoman voitto

Ulrike Herrmannin kirja Pääoman voitto¹ on – ainakin minulle – todellinen tajunnan räjäyttäjä. Kerron taustan miksi.

Ennen kuin olin lukenut Herrmannin kirjan, kirjoitin Ydin-lehdelle pitkän esseen, jonka otsikko on Mitä nyt pitäisi ajatella Marxista ja marxismista. Juttua ei ole vielä julkaistu, se ilmestyy lähipäivinä Ydin-lehdessä 1/2016.

Puolustan ja perustelen esseessä käsitystäni, että kurinalaisessa ajattelussa markkinatalouden ja kapitalismin käsitteitä ei voida pitää synonyymeina, vaan ne ovat loogisesti kaksi eri asia, vaikka ne nykyisin sekä arkikielessä että yhteiskuntatieteissä yleisesti samaistetaan. Ulrike Herrmann on kanssani samaa mieltä.

Sanon esseessäni, että on oikeastaan kaksi perustavaa tapaa käsittää, mitä sanalla kapitalismi tarkoitetaan. Marxilainen tapa ymmärtää kapitalismi viittaa siihen sosiaaliseen suhteeseen työläisen ja kapitalistin välillä, jossa kapitalisti riistää tuotetusta arvosta leijonan osan (jota marxilaisittain kutsutaan lisäarvoksi) ja jättää työläiselle palkan muodossa vain elämiseen tarvittavan välttämättömän minimin.

Weberiläinen tapa ymmärtää sana kapitalismi viittaa puolestaan siihen motiiviin, joka laittaa yrittäjä-kapitalistin sijoittamaan varojaan tuotantopääomaan, ahkeroimaan yrityksen menestymiseksi ja kehittämään yritystä niin, että se laajenee ja voi palkata lisää työntekijöitä. Näin kapitalismi hyödyttää koko yhteiskuntaa.

Annan esseessäni ymmärtää, että eurooppalainen hyvinvointivaltio on oikeastaan eräänlainen kompromissi, jossa hyväksytään lähtökohtaisesti Weberin tapa lähestyä teollista tuotantoa, mutta otetaan samalla huomioon Marxin indignaatio, eli hänen suuttumuksensa kapitalismin luonnetta kohtaan, ja korjataan talouden pelisääntöjä sosiaalivaltion palveluilla ja tulonsiirroilla, ja kunnioitetaan myös ammattiliittojen oikeutta neuvotella palkkojen suuruudesta.

Sanon esseessäni, että eurooppalainen hyvinvointivaltio merkitsee vähemmän kapitalismia ja paremmin toimivaa markkinataloutta.

Luulen, että tulen pitämään kiinni tästä käsityksestäni tulevaisuudessakin, mutta Ulrike Herrmannin kirja pakottaa minut tarkentamaan kuvaani kapitalismista tavalla, jonka koen tajuntaa räjäyttäväksi. Onneksi suuntaan, johon ymmärrykseni on jo muutenkin kulkenut.

Kirjan saksankielinen alaotsikko, joka on valitettavasti jäänyt pois suomennoksesta, on Wie der Reichtum in die Welt kam, eli miten rikkaus tuli maailmaan. Herrmannin kirja jättää avoimeksi kysymyksen oliko ensin teollinen vallankumous vai weberiläinen kapitalismi, vai menikö se päinvastoin. Joka tapauksessa on aivan selvää, että ne liittyivät kiinteästi yhteen: ei siis toista ilman toista. Maailma alkoi vaurastua. Se alkoi vaurastua eksponentiaalisesti, toisin sanoen uskomattomalla ja kiihtyvällä vauhdilla.

Kannattaa omistaa paljon ajatuksia sille, miten nopeasti kaikki tämä on tapahtunut. Teollinen vallankumous alkoi ehkä joskus 1700-/1800-lukujen vaihteessa. Se kiihtyi vinhaan vauhtiin jo 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. 1900-luvulla ei enää puhuta teollisesta vallankumouksesta (vaikka voitaisiin!), vaan teknologisesta ja taloudellisesta kehityksestä. Kaksi maailmansotaa merkitsivät hirvittävää inhimillistä tragediaa, mutta teknologista kehitystä ne eivät pysäyttäneet. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat aikaa, jolloin vaurastuminen valettiin hyvinvointivaltion muottiin.

Herrmann on läpeensä keynesiläinen todetessaan, että 1900-luvun kolmannen neljänneksen hyvinvointivaltiot eivät suinkaan hillinneet taloudellista kasvua ja yleistä vaurastumista, vaan päinvastoin edistivät sitä. Miksi uusliberaali ajattelutapa ja politiikka, joka suosii rikkaita ja kadehtii köyhiä, teki läpimurron 1970-luvun lopulla, jää tässäkin kirjassa vastausta vaille. Muutos kuitenkin todetaan valitettavana tosiasiana. Tähän muutokseen ovat samalla liittyneet myös monet uudet innovaatiot rahoitusmarkkinoilla. Niitä Herrmann pitää todellisena myrkkynä.

Hänen kirjansa on itse asiassa kertomus rahoitusmarkkinoiden toistuvista kriisiytymisistä ja valtavan kuplan vähittäisestä kasvamisesta ilman, että sitä tajutaan. Mikä on talouskupla? Sillä tarkoitetaan niin suurta heikot vakuudet omaavien luottojen määrää, että ne voivat yht’äkkiä aiheuttaa pankkien konkursseja ja samalla koko talouden syöksymisen lamaan ja suureen työttömyyteen.

Herrmannin kirja jättää miettimään, mitä hän oikeastaan on halunnut sanoa kirjansa otsikolla. Tämän takia on avattava pääoman käsitettä. Klassisessa taloustieteessä (ja myös Marxilla) pääoma tarkoittaa niitä koneita ja laitteita, toimitiloja, tuotannon raaka-aineita ja muita tarvikkeita, joita tarvitaan tuotantoprosesseissa. Jo teollisen vallankumouksen alussa pääoma oli sikäli voittoisaa, että sen omistajat määräsivät tuotannossa tahdin ja myös päättivät varsin suvereenisesti siitä, miten tuotettu arvo jaetaan sen tuottamiseen osallistuneiden kesken. Herrmann ei kirjansa otsikolla ilmeisestikään tarkoita tätä pääoman ”alkuperäistä voittoa”.

Hän varoittaa myös sekoittamasta pääoman ja rahan käsitteet, vaikka onkin ilmeistä, että rahaa tarvitaan tuotantopääomien muodostamiseen, ja rahaa myös tavoitellaan tuotettujen tuotteiden (siis tuotetun uuden arvon) myymisellä.

Herrmannin kiinnostuksen pääkohde ovat rahoitusmarkkinat, joissa on kysymys siitä, että ostetaan ja myydään rahaa. Toisin sanoen otetaan velkaa ja annetaan lainoja. Tässä kaupankäynnissä rahan hinta on korko. Rahoitusmarkkinat eivät palvele vain yrittäjiä ja yrityksiä, jotka tarvitsevat rahaa joko investointeihinsa tai (varsinkin ahdingossa ollessaan) käyttöpääomaan. Ne palvelevat myös tavallisia kuluttajia, jotka tarvitsevat asunto- tai käyttöluottoja.

Onko Herrmannin mielestä pääoman voitto sitä, että 70-luvun lopusta alkaen pankit ja muut rahalaitokset ovat voineet laskea liikkeelle (yleensä omat saatavansa turvatakseen) erilaisia johdannaisia, ja että tämän myllyn pyörittäjät sekä pankinjohtajina että pankkien osakkeiden omistajina ovat rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla? Vai onko se sitä, että yritysten osakkeilla käydään nykyisin spekulatiivista kauppaa, mikä johtaa valtaviin irtisanomisiin täysin terveissä yrityksissä? Ehkä. Silloin kirjan nimi on käsitettävä ironiaksi.

Tämä ”pääoman” ”voitto” on nimittäin ajanut kansantaloudet ja mm. euron toistuviin kriiseihin ja niiden kansalaisista suuren osan enemmän tai vähemmän pitkäaikaiseen työttömyyteen.

Herrmannin kirja on sujuvasanaisin ja älykkäin kirja taloudesta, jonka olen koskaan lukenut. Sitä lukiessa kannattaa kuitenkin olla tarkkana; siinä on paljon ironiaa ja sarkasmeja, jotka voi käsittää väärin.

Kirjan takakannessa on ZEIT-lehdestä napattu mainosteksti: ”Ideologioista riippumaton, voittoisa teos”. Se on väärinkäsitys. Ei kapitalismin pikaista kuolemaa ennustava teos ole ideologioista riippumaton; se on itsessään ideologinen – mitä positiivisimmalla tavalla. Ei ideologista riippumattomuutta ole myöskään se, kun kirja sanoo ettei tiedä, mitä ”kapitalismin” jälkeen tulee.

Kapitalismista weberiläisessä merkityksessä tulemme tuskin koskaan pääsemään täysin eroon, vaikka erilaiset kuluttajien ja työntekijöiden osuuskunnat sekä yritysdemokratia ja paikallinen sopiminen valtaisivat yhä enemmän alaa tulevaisuuden talousjärjestelmissä. Sensijaan rahoitusmarkkinat saatetaan jo läheisessä tulevaisuudessa panna uuteen järjestykseen, jossa rahalla ja lainoilla spekulointia rajoitetaan oleellisesti ja samalla kaikessa tuotannollisessa toiminnassa keskitytään sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestävään kehitykseen.

Pääoman voitto, jos tulkitsen Herrmannia oikein, tarkoittaa hänelle siis talousjärjestelmäämme kasvaneen irrationaalisuuden voittoa, joka on viemässä meidät tuhoon ellei jarrua paineta ajoissa. Luotto on ollut ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä edistymisen ja vaurastumisen kannalta. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka, jota pitää osata käyttää taiten. Herrmannin kirjassa ei ole kestävän tulevaisuuden reseptiä, mutta se valottaa älykkäästi, miksi olemme tulleet kuilun partaalle.