Katja Syvärinen valittiin viime syksynä SAK:n hallituksen varapuheenjohtajaksi ja järjestöjohtajaksi Matti Huutolan jäätyä siltä paikalta eläkkeelle. Täytät Katja huomenna torstaina 25. maaliskuuta 50 vuotta. Sinua on siis syytä onnitella syntymäpäivän johdosta, mutta ennen kaikkea toivottaa samalla paljon onnea ja menestystä uudessa työssäsi.
Helsingin Sanomat julkaisi sinusta eilen oikein mallikelpoisen syntymäpäivä-haastattelun. Toteat siinä heti alkuun, mitkä asiat tarjoavat tänään ammattiyhdistysliikkeelle kaikkein rankimmat haasteet. Metsäteollisuus ry ”järisytti” työmarkkinoita viime syksynä ilmoittamalla irtautuvansa työehtosopimustoiminnasta ja siirtävänsä sopimisen yrityksiin.
Toteat kommenttina siihen, että Metsäteollisuuden päätös, vaikka jo odotettu, aiheutti tyrmistystä työntekijäpuolella. Minun kommenttini puolestaan on, että tyrmistys on ollut aivan aiheellinen. En voi olla muistelematta, että työehdoista sopiminen on historiallisesti melko tuore asia. Vasta talvisodan aikana solmittiin historiallinen ns. tammikuun kihlaus, jossa työnantajapuoli suostui siihen, että ammattiliitoilla on neuvottelu- ja sopimisoikeus työnantajia edustavien liittojen kanssa.
Maailmansodan jälkeen Suomessa elettiinkin hyviä jälleenrakennuksen ja vaurastumisen vuosikymmeniä. Liittoutuneiden voitto sodassa, Saksan ja sen edustaman ideologian häviö sekä Suomen viisas ulkopoliittinen asemoituminen edistivät osaltaan – suurelta osalta! – Suomen taloudellista menestystä, ja ennen kaikkea demokratian vakiintumista. Ammattiyhdistysliikkeellä oli tässä historiassa – kaikista liikkeen sisäisistä riidoista huolimatta – keskeinen asema. Suomen vaurastuminen merkitsi myös työntekijöiden vaurastumista.
Hyppäät haastattelussa ajallisesti pitkän loikan eteenpäin, kun toteat: ”Aikaisemmin on saatu keskitetyillä ratkaisuilla laajemmin koko yhteiskuntaakin hyödyttäviä asioita eteenpäin. Samaan aikaan on sovittu monista sosiaalipoliittisista uudistuksista.” Poliittisessa kulttuurissa ilmapiiri vaihtui 80-luvulla. Aikaisempina vuosikymmeninä myös työntekijöiden keskuudessa arvostettiin yrittäjiä ja yritteliäisyyttä. Samalla siihen sisältyi työntekijäpuolella vahva omanarvon tunne. Yhteiskuntaa rakennettiin yhdessä.
80-luvulla taloudellista toimintaa alettiin yleisessä tietoisuudessa katsoa business-silmälasien läpi. Julkisuus kohotti sankareiksi nimenomaan taloudellisesti menestyneitä yritys- ja liikkeenjohtajia – mikä ei sinänänsä ollut erityisen harmillista – mutta myös ja ehkä nimenomaan menestyneitä sijoittajia, mitä voi pitää kulttuurisesti tosi onnettomana ilmiönä. Samalla työn ja työntekijöiden arvostus laski. Monet Suomessakin alkoivat Englannin rautarouva Margaret Thatcherin tavoin uskoa, että ammattiliitot ovat jonkinlainen terveen yhteiskunnan syöpä, että niillä on liikaa valtaa jne.
Näihin yhteiskunnallisen asenneilmaston muutoksiin viitataan yhteiskuntatieteissä käsitteellä uusliberalismi. Se on vaikea sana, joka viittaa monitahoiseen todellisuuteen. Sanan merkitys avautuukin täydellisesti vain melko pitkän historian tuntemisen ja sen ideologisen ymmärtämisen kautta. Tiivistäen voi kuitenkin sanoa, että uusliberalismin käsitteen ytimessä on ammattiliittojen positiivisen yhteiskunnallisen roolin vähättely ja niiden vaikutusvallan vastustaminen.
Minusta olisi kuitenkin virhe uskoa, että että uusliberalismi oli ja on jonkinlainen pääomapiirien salajuoni. Kysymys on ideologiasta ja kulttuurista, yleisistä näkemyksistä ja uskomuksista; paljolti harhaluuloista.
Pohdit haastattelussa työntekijä-asemassa olevien ihmisten ajattelua. Toteat: ”Kuuluminen johonkin yhteisöön tai järjestöön ei ole ihmisille samalla tavalla automaattista kuin ennen. Nyt ajatellaan enemmän, mitä hyötyä tästä on juuri minulle.” ”… ei välttämättä ymmärretä, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä ay-liike on yhteiskuntaan tuonut ja mitä kaikkea se joka päivä tekee työntekijöiden hyväksi.” Sen jälkeen sanot jotakin tavattoman tärkeätä: ”Sen viestimistä ei ole tehty niin systemaattisesti kuin olisi ajan muutoksessa pitänyt.”
En usko, että paras tapa myydä ay-liikkeen jäsenyyttä ihmisille perustuu vastakkain asettelun, konfrontaation, mielikuvien ylläpitämiseen. Uskon pikemminkin yhteiskunnan kokonaisvaltaisen hahmottamisen voimaan. Yritykset ja markkinat ovat realismia. Samoin se, että yritystoiminnassa tarvitaan pääomia. Oleellisinta kuitenkin on työ, kaikentasoinen työ. Kaikki todellinen arvo luodaan työllä. Kaikki ammattiliitot ja niiden jäsenet ovat juuri siksi oikeutettuja vahvaan itsetuntoon ja ammattiylpeyteen, minkä nykyaikaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, ettei ihminen voisi kuvitella vaihtavansa ammattia joustavastikin.
Viittaat Katja haastattelussasi siihen, että aikaisemmin keskitetyillä ratkaisulla vietiin eteenpäin parempien työehtojen lisäksi monia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Ei se saa jäädä historiaan. On syytä ajatella, että elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, joka koostuu kahdesta osasta: sopimusyhteiskunnasta ja hyvinvointivaltiosta. Sopimusyhteiskunta tarkoittaa käytännössä työmarkkinajärjestöjen toimintaa. On totta ja tavattoman tärkeätä, että työmarkkinoiden sopimustoiminnan yhteydessä on viety eteenpäin monia sosiaalipoliittisia uudistuksia, siis rakennettu hyvinvointivaltiota. Vähintäänkin yhtä oleellista on kuitenkin pitkällä tähtäimellä ollut pyrkimys riittävän ansiotason turvaamiseen. Pyrkimys reiluun sopimusyhteiskuntaan on nykyaikana yhtä tärkeätä kuin pyrkimys kattavaan hyvinvointivaltioon. Niitä ei pidä asettaa vastakkain. Ne täydentävät toisiaan. Perimmältään on kysymys siitä, miten me tulkitsemme demokratian vaatimuksia.
On hieno asia, että viime vuosikymmeninä ammatilliset keskusjärjestöt ovat lähentyneet ja kykenevät nykyisin aikaisempia vuosikymmeniä parempaan yhteistyöhön. Niiden keskeinen yhteinen intressi on ymmärtää ja viestiä, mitä on ammattiyhdistysliikkeen rooli nykyaikaista hyvinvointi-yhteiskuntaa rakennettaessa.
Puhuit Katja hyvin lämpimästi mummosi opeista ja kuuntelevasta dialogista. Luulen, että olet saanut saanut mummoltasi jotakin kultaakin kalliimpaa.