Luin Dagens Arenassa julkaistun artikkelin Irland och Österrike avfärdar Nato-debatt eli Irlanti ja Itävalta torjuvat, tai eivät välitä käydä Nato-keskustelua.
Se on hyvä artikkeli useammasta syystä. Ensinnäkin se on selkeää ja luettavaa journalismia.
Toiseksi. Tottakai meitä suomalaisia kiinnostaa juuri nyt, minkälaista keskustelua Euroopan toisissa sotilaallisesti liittoutumattomissa maissa käydään mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.
Kolmanneksi. Se pakottaa lukijan miettimään kriittisesti liittoutumattomuus-keskustelussa aikanaan käytettyjä ja nyt käytettäviä käsitteitä. Käsitteellinen tarkkuus ja täsmällisyys ovat joka tapauksessa aina selkeän ajattelun perusta.
Voitaneen sanoa, että liittoutumattomuus-keskustelulla on kaksi tausta-ulottuvuutta, historiallis-poliittinen ja semanttis-looginen. Ensin muutama sana historiasta.
Sodan päättyminen liittoutuneiden voittoon vuonna 1945 muutti Euroopassa dramaattisesti kaiken.
Suomen sotilaallisella liittoutumattomuudella on YYA-tausta. Juho Paasikivi myi sen suomalaisille aikanaan argumentilla ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Urho Kekkonen piti siitä kiinni koko pitkän kautensa tasavallan presidenttinä. Se tuotti puoluekentässä vakiintuneen ryhmityksen, jonka oleelliset piirteet voi hahmottaa näin:
Kekkosen omasta alkuperäisestä puolueesta Maalaisliitosta, myöhemmin Keskustasta tuli keskeinen valtapuolue. Maailmansotien välisenä aikana lailla kiellettyjen (ja siksi sallittua SDP:tä kannattaneiden ja siinä toimineiden) sosialististen ja kommunististen ajatusten edustajat saivat jo vuonna 1944 välirauhansopimuksella toimintaoikeudet Skdl:n muodossa. Se tuki aktiivisesti Kekkosen ulkopolitiikkaa. SDP tuli Kekkoseen henkilöityneeseen kansalliseen YYA- konsensukseen mukaan vasta 70-luvulla.
Kekkonen piti – oikein tai väärin – Kokoomus-puoluetta hallitusten ulkopuolella kahdeksantoista vuotta.
Lähinnä viimeksi mainitusta syystä meillä on uskottu ja uskoteltu, että Suomi oli ”suomettunut”, eli myötäili kaikessa politiikassaan liiaksi Neuvostoliiton tahtoa. Tästä poikkeava käsitys on, että Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikka oli upea kansallinen selviytymistarina vaikeissa oloissa hyvin vaikean ja hyvin ongelmallisen suurvallan kainalossa.
Siitä, että Suomi jatkoi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 90-luvulla sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkaa, on kiittäminen lähinnä Mauno Koivistoa, joka tasavallan presidentiksi tultuaan jatkoi Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikkaa ja sai sille osana pohjoismaista vakauspolitiikkaa erittäin laajan kannatuksen.
Irlannin liittoutumattomuudella on yksinkertainen selitys maan turvallisessa maantietellisessä sijainnissa. Se selittää senkin, ettei maassa nytkään ole kiinnostusta käydä Nato-keskustelua.
Itävallan tapaus – verrattuna Suomeen – on Irlantia ongelmallisempi. Liittoutuneiden neljän vallan miehitysvaiheen jälkeen maa itsenäistyi vuonna 1955 ja sen perustuslakiin kirjoitettiin liittoutuneiden määräyksestä, että se on sotilaallisesti liittoutumaton maa. Toisin kuin Suomessa liittoutumattomuus on Itävallassa koettu alusta lähtien poliittisesti ongelmattomampana ja siitä on tullut luonnollinen osa maan poliittista identiteettiä. Vaikka Itävallassa ei ole käyty samanlaista Vergangenheitsbewältigung- eli menneisyyden hallinta- keskustelua kuin Saksassa, ehkä maan liittoutumattomuuden pitäminen laajasti itsestään selvänä kuitenkin heijastelee hieman samanlaisia saksalaisia tuntoja.
Ruotsilla on pitkä liittoutumattomuushistoria alkaen vuodesta 1812. Erittäin mielenkiintoista on, että Ruotsi – entinen sotilaallinen suurvalta – katsoi 1990-luvulla Neuvostoliiton poistuttua näyttämöltä, että kansainvälisen järjestelmän kehityksessä oli tultu uuteen normaaliin, eli että kylmä sota on ohi ja voidaan alkaa nojata YK:n määrittämään kansainväliseen turvallisuusregimiin. Tämän takia Ruotsi alkoi ajaa alas aluepuolustuksen edellyttämää sotilaallista varautumista ja suuntautui ylläpitämään vain niitä sotilaallisia kyvykkyyksiä, joita tarvitaan kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa.
Meillä on viime aikoina naureskeltu Ruotsille. Ei olisi kannattanut!
Ruotsalaisten ajattelu edusti sitä välttämätöntä turvallisuus-filosofiaa, jota kohti maailman on joka tapauksessa alettava kulkea. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että maailmalla ei ole enää varaa sellaiseen turvallisuus-järjestelmään, joka perustuu varustautumiseen, pelotteeseen, voimatasapainoon ja olettamukseen, että kaikki valtiot – ikäänkuin luonnollisesti! – turvautuvat voimapolitiikkaan toisten valtioiden alueella ja harjoittavat ”politiikkaa toisin keinoin”. Vain YK-regiimi edustaa rationaalista turvallisuutta.
Käsitteiden alueella EU:n ja Naton rinnastaminen on se asia, joka tuottaa ehkä eniten intellektuaalista sekavuutta.
On erittäin tärkeätä ymmärtää, että nuo kaksi järjestöä, tai sopimus-järjestelmää, ovat tyystin eri asioita. Ne palvelevat aivan erilaisia tarkoituksia ja nojaavat täysin erilaiseen logiikkaan.
Puolueettomuuden käsite liittyy klassisesti sotatilanteeseen, jossa puolueeton valtio vaatii itselleen oikeutta olla tulematta vedetyksi mukaan kahden (tai useamman) muun valtion väliseen sotaan. Tämän takia voi syntyä myös sellaisia tilanteita, joissa puolueettomaksi julistautuneen valtion on puolustettava oikeuttaan puolueettomuuteen asein. Puolueettomuus ei ole pasifismia. Se on politiikkaa.
On käsitteiden väärinkäyttöä, kun meillä kuulee nykyisin usein sanottavan, ettei Suomi ole vuoden 1995 jälkeen enää puolueeton tai liittoutumaton maa, koska liityimme Euroopan unioniin. Vaikka puolueellisuus- ja puolueettomuus-käsitteitä käytetään arkikielessä joidenkin ihmisten tai asioiden tukemiseen ja toisten syrjimiseen, turvallisuuspolitiikassa puolueettomuuden käsite on järkevää liittää vain ja ainoastaan sotaan.
Turvallisuuspoliittisesti maa siis harjoittaa puolueettomuspolitiikkaa, jos sen tarkoitus on pysytellä sotien ulkopuolella. Se on kaikille toisille ilmoitus: me emme liittoudu sotilaallisesti, me emme tue tulevissa sodissa ketään ja me tulemme puolustamaan vaikka asein oikeuttamme olla sekaantumatta millään tavoin teidän sotiinne.
Kannattaa kiinnittää huomio siihen, että puolueettomuuspolitiikka on täydellisessä sopusoinnussa YK-regiimin kanssa. Rauhanturvaoperaatiot YK:n madatoimina rinnastuvat poliisin toimintaan. Kysymys on sovitun laillisen järjestyksen ylläpitämisestä.
Bisnes-kielessä on paljon sotilas-kielestä lainattuja allegorioita. Älykäs ihminen osaa pitää nämä kielet erossa toisistaan. Olisi hyvä ymmärtää, että EU:ssa on kysymys liiketoiminnasta, yhteismarkkinoista ja monien sellaisten yhteisten normien säätämisestä, jotka ovat tärkeitä arjen elämässämme. Maapallon kutistuttua nykyiseen suppeaan mittaansa me tarvitsemme Euroopan unionia kipeästi myös globaalina toimijana elämää säilyttävän ja edistävän normiston edistäjänä.
Kansallisen itseymmärryksen kannalta on tärkeätä tietää ja muistaa, että aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa harjoittanut Suomi pyrki jo kylmän sodan aikana edistämään aktiivisesti sekä YK-regiimiä että kansainvälistä taloudellista integraatiota. Suomi assosioitui nykyisen Euroopan unionin edeltäjään EEC:hen jo vuonna 1975.
Jos haluat kaivaa esiin artikkelin, johon viittaan, se löytyy helposti osoitteesta osoitteesta dagensarena.se