Vasemmistoliiton puoluevaltuusto ja eduskuntaryhmä päättivät yhteisessä kokouksessaan, että Suomen Nato-jäsenyyden mahdollinen jättäminen ei edellytä Vasemmistoliiton eroa hallituksesta. Se oli viisas päätös, sillä vaikuttavan politiikan tekemistä Vasemmistoliiton on harjoitettava myös mahdollisessa Nato-Suomessa.
Luin tänään Facebookista pitkän keskustelun, joka alkoi siitä, että yksi Vasemmistoliiton jäsen ilmoitti eronneensa puolueesta tuon päätöksen takia. Keskustelu oli puuduttavaa luettavaa. Siinä yksikantaan joko hurraattiin tai buuattiin keskustelun käynnistäjälle. Itse asiaa – siis joko Suomen Nato-jäsenyyden tai sen vastustamisen perusteita, puolueen päätöksen perusteita tai kirjoittajan reaktion perusteita – ei juurikaan pohdiskeltu.
Puhutaanpa asiasta teoreettisesti. Tuo syvä pettyminen puolueeseen, joka johti eroilmoitukseen, heijastaa minusta yhtä työväenliikkeen vanhaa syntiä eli ns. maksimalistista asennoitumista. Se juontaa juurensa työväenliikkeen alkuajoilta. Maksimalismilla voi olla monta erilaista ilmenemismuotoa; yksi on se, että asetetaan oman puolueen hallituksessa mukana olemiselle kovia kynnyskysymyksiä.
Eväthän kynnyskysymykset tietenkään aina ole tolkuttomia, mutta usein ne ovat, sillä politiikka on mahdollisen taitamista. Joskus on myös viisasta ajatella, että otettava yksi askel taaksepäin, jotta sen jälkeen päästään ottamaan kaksi eteenpäin. Politiikan pelitilanteet ovat aina erilaisia ja politiikkaa tehdään aina ajassa.
Vihreät ovat puolueensa perustamisesta lähtien ymmärtäneet tavoitteidensa ja liittoutumispolitiikan välisen dialektiikan. Se on tarkoittanut sitä, että he ovat hallituksessakin ollessaan pitäneet vahvasti esillä pidemmän aikavälin tavoitteitaan, ja edenneet niissä tavoitteissa, joissa on ollut poliittisesti mahdollista edetä. Mielestäni Vasemmistoliitolla olisi oppimista Vihreiden puoluekulttuurista tässä suhteessa.
Nato on hyvin vaarallinen organisaatio. Se ei johdu niinkään siitä, että se on puolustusliitto, vaan siitä, että Nato on ollut ja on jatkuvasti potentiaalisesti USA:n globaalin politiikan väline. Maailma ei missään tapauksessa ole voinut olla tyytyväinen kaikkeen siihen globaaliin vaikuttamiseen, jota USA on harjoittanut toisen maailmansodan jälkeen. Natolla on myös ydinaseen muodostamaan pelotteeseen perustuva ydiasepolitiikka. Se on tolkutonta uhkapeliä ihmiskunnan totaalisella tuholla.
Jos Suomesta, ja varsinkin Suomesta ja Ruotsista molemmista, tulee Naton jäseniä, niin olemme turvallisuuspoliittisesti kokonaan uudessa pelitilanteessa. Meidän yhteinen tavoitteemme muiden pohjoismaiden kanssa tulisi olla kiinnittää Naton yhteinen turvallisuuspolitiikka ehdottomasti muutamiin keskeisiin lähtökohtiin. Sellaisia ovat YK:n peruskirja, kaikki ihmisoikeuslainsäädäntö sekä globaaleina haasteina sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä kehitys.
USA:lla on valtavat resurssit. Ne eivät oikeuta USA:ta toimimaan automaattisesti Naton johtajana ja määrittelemään yksipuolisesti niitä turvallisuusuhkia, joihin Naton on reagoitava. Nato on periaatteessa demokraattinen järjestö. Sen pitää olla sitä myös käytännössä.
Me olemme jo kauan ennen Ukrainan sotaa ajautuneet globaalissa turvallisuuspoliittisessa ajattelussa vaaralliselle asevaraiselle tielle. Tärkeä etsikkohetki oli Neuvostoliiton hajotessa, jolloin myös Varsovan liitto purettiin. Se oli hetki, jolloin olisi ollut mahdollisuus alkaa rakentaa – tai täsmentää YK:n pohjalta – sellainen sääntöpohjainen globaali yhteisen turvallisuuden järjestelmä, joka olisi pitänyt Venäjän ja Kiinan tasa-arvoisesti mukana lännen ydinasevaltioiden kanssa.
Tuo etsikkohetki menetettiin, mutta maailman on siihen palattava. Nyt Ukrainan sota keskellä Eurooppaa on konkreettinen muistutus välttämättömyydestä palata tavalla tai toisella tuohon hetkeen.