Kun olen seurannut vaalikeskusteluja, en ole voinut – taaskaan! – välttyä ajattelemasta sitä ideologiaa, joka on melkein kaikkien veroja ja verotusta koskevien puheenvuorojen takana.
”Me veronmaksajat” puheessa oletetaan yleisesti, että ne tulot tai se varallisuus, josta verot maksetaan, on sinänsä legitiimiä verotettavan fyysisen tai juridisen henkilön tuloa tai omaisuutta. Jos asiaa ajatellaan vasemmistolaisesti, olisi syytä kurkistaa tämän pinta-todellisuuden taakse.
On vanha vasemmistolainen ajattelutapa ymmärtää, että kaikki arvo luodaan työllä. Menemättä sen syvällisemmin Karl Marxin filosofisiin ajatuksiin totean, että hänelle arvoa synnyttävissä tuotantoprosesseissa oli vain kaksi osapuolta, työläinen ja kapitalisti.
Kapitalisti oli noissa prosesseissa se, joka omisti tuotannossa tarvittavat työvälineet, tilat, tarvikkeet jne. eli kaiken tuotanto-pääoman. Työläinen oli se, joka yhdessä työtovereidensa kanssa teki työt kapitalistin tai hänen palkkaamansa työnjohtajan ohjauksessa.
Marxkin ymmärsi oikein hyvin, että arvoa tuottava prosessi ei rajoitu vain hyödykkeiden valmistukseen. Sillä arvon tuottamisen ja realisoimisen prosessi on täydellinen vasta, kun valmistetut hyödykkeet on markkinoitu ja myyty ja niistä on saatu niiden kauppahinta.
Kapitalistin ja työläisen välinen suhde oli Marxille riisto-suhde ennen kaikkia sen epäsuhdan takia, joka toteutui tuotetun ja realisoidun arvon, siis myyntitulojen, jaossa. Silloisen ajattelutavan mukaan kaikki myyntitulo oli legitiimisti kapitalistin omaisuutta. Hän maksoi siis omastaan työläiselle palkkaa, jonka markkinahintaan taas vaikutti ennen kaikkea se, että oli olemassa työttömien armeija, joka oli valmis tekemään työt juuri siihen hintaan tai halvemmallakin. Kapitalisti siis otti tässä tuotetun ja realisoidun arvon silloisessa jakamisen prosessissa leijonan osan.
Teollisesta vallankumouksesta on kaksisataa vuotta. Niiden aikana on tapahtunut paljon, ennen kaikkea kaksi maailmansotaa, jotka ovat jouduttaneet ratkaisevasti yhteiskuntien demokratisoitumista. Demokratialla tarkoitan niiden ihmisten piiriä, jotka ovat oikeutettuja osallistumaan sekä työmarkkinapolitiikan että vaali-demokratian ja parlamentarismin kautta omaa elämäänsä koskevien asioiden järjestelyyn.
Vanhassa maailmassa (ancien régime) sotalaitos oli hallitsevan eliitin keino paitsi pitää yllä valtiota sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan ja laajentaa sen valtapiiriä. Jo 1800-luku ja sen romanttinen nationalismi, mutta varsinkin 1900-luku ja sen kaksi maailmansotaa (asevelvollisuus armeijoineen) muuttivat paljon.
Valtio alkoi ottaa sotalaitoksen rinnalle kontolleen yhä enemmän tehtäviä, jotka tähtäsivät väestön hyvinvointiin. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi käsite hyvinvointivaltio, jolla tarkoitetaan, jos käsitettä käytetään järkevästi, niiden lakisääteisten ja vero-rahoitteisten instituutioiden kokonaisuutta, joiden tarkoituksena on edistää väestön hyvinvointia. Ylivoimaisesti tärkein ja kauaskantoisin näistä instituutioista on ollut ja on moderni koulutusjärjestelmä.
Demokratia ja hyvinvointivaltio sekä työmarkkinapolitiikka, jossa ammattiyhdistysliike on tunnustettu osapuoli, ovat muuttaneet maailman kokonaan toisen näköiseksi kuin se oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.
Verotusta ja verojen maksua koskeva ajattelu on kuitenkin pysynyt sitkeästi suunnilleen samanlaisena kuin se oli ancien régime- maailmassa. Edelleen ajatellaa – valitettavasti vasemmallakin – että verotuksessa on jotakin epäilyttävää. Se on jälkijättöistä ja lapsellista. Siitä olisi päästävä eroon.
Karl Marxilta oli aikanaan suuri oivallus kiinnittää huomio arvon luomisen prosessin luonteeseen kahden kauppana, siis kapitalistin ja työläisen pakotetun yhteistoiminnan prosessina. Nyt tuo sinänsä oivaltava fokus kaipaa rinnalleen kolmannen toimijan eli demokraattisen julkisen vallan.
Jos verotus aikanaan palveli vain sotalaitoksen ja valtion muun pakote-koneiston ylläpitämistä, niin tänä päivänä veroilla rahoitettujen tai muuten lakisääteisten hyvinvointi-instituutioiden määrä on huikea – ja kasvaa koko ajan.
Kaavamaisesti voidaan sanoa, että tänään jokaisessa tuotannollisessa prosessissa on läsnä kolme toimijaa: yritys, työntekijä ja veroa kantava julkinen valta. Julkisen vallan mukana olon näkeminen täysin legitiiminä perustuu siihen, että se tarjoaa 1) koko sen valtavan ja monipuolisen infrastruktuurin jossa jokainen yritys toimii ja 2) koulutetun työvoiman yritystoiminnan kaikille tasoille. Yritys on juridinen henkilö, joka tässä asetelmassa edustaa ennen kaikkea pääoman sijoittajia.
Moderni yhteiskunta on monimutkainen. Tällaiset kaavamaiset yksinkertaistukset, joissa fokus kohdistuu perusasioihin, tekevät monimutkaisen todellisuuden näkemisen helpommaksi. Julkisen vallan näkeminen kolmantena osapuolena on perusteltua, koska – todellakin! – kaikki arvo tuotetaan erilaisten hyödykkeiden, kuten elintarvikkeiden, kulutustavaroiden, pääoma-hyödykkeiden ja palvelujen, tuotantoprosesseissa. Tässä katsannossa ns. alvi on kuviteltavissa kaikkien verojen äidiksi, mutta käytännössä, kun verotus on vuosikymmenten varrella pantu palvelemaan lukuisia erilaisia tarkoituksia, verojärjestelmästä kokonaisuudessaan on tullut erittäin monimutkainen.
Oleellista on kuitenkin, että lausahdukseen ”me veronmaksajat” kannattaa suhtautua erittäin vahvasti etäisyyttä ottaen. Kaikilla kolmella taholla – yrityksellä, työntekijöillä ja julkisella vallalla – on aina legitiimi omistajuus tuotettuun arvoon. Se, miten realisoitu arvo eli tuotto jakautuu/jaetaan näiden kolmen intressentin kesken, on perimmältään poliittinen kysymys, joka sivistyneissä yhteiskunnissa ratkaistaan demokraattisissa prosesseissa.