Viime viikonvaihteen jälkeen minulla on suuri houkutus katsoa tulevaisuuteen niiden riemukkaiden tunnelmien elähdyttämänä, joissa Vasemmistoliiton puoluekokous sunnuntaina lopetti työnsä. Olinhan päätöksentekijänä mukana – yhtenä kolmesta sadasta – osoittamassa seisomaan nousten suosiota Li Anderssonin linjapuheelle kokouksen lopussa.
Lin linjapuhe oli hyvä, se oli oikein hyvä! Puhe osoitti, että hän ei ajattele vain päivänpoliittisia nokkeluuksia, vaan kykenee ajattelemaa vasemmiston ja Vasemmistoliiton roolia pidemmällä aikavälillä ja strategisesti.
Puheenjohtajan nuija tuntuu siis siirtyneen luotettaviin käsiin. Samalla on myös syytä muistaa, että oleellisinta puheenjohtajan tehtävässä ei ole puheen johtaminen puoluehallituksen kokouksissa, vaan toiminta julkisuudessa puolueen ”puhemiehenä”. Puheenjohtaja on puolueen ”kasvot”.
Silti minun on vaikea irtautua kokonaan niistäkään tunnelmista ja ajatuksista, joita päässäni pyöri niinä kokouksen pitkinä tunteina, jolloin käsiteltiin ohjelmaa ja aloitteita. Taas kerran jouduin ajattelemaan demokratian ansoja.
On tietysti aivan oikein, että puoluekokoukset ovat tilaisuus, jossa otetaan kantaan kaikenlaisiin ajassa liikkuviin ilmiöihin. Ongelmallisiksi saattavat muodostua ne asiat ja ilmiöt, joissa kokousedustajien mielipiteet jakautuvat voimakkaasti – usein aivan samoin kuin mielipiteet jakautuvat suuren yleisönkin keskuudessa. Miten pitää erityisesti kokouksen jälkeen suhtautua niihin ohjelmallisiin vaatimuksiin, jotka ovat syntyneet kokouksessa vain pienellä äänten enemmistöllä?
Uusi puoluesihteeri Joonas Leppänen neuvoi iloitsemaan siitä, että olemme erimielisiä. Se onkin aivan erinomainen neuvo tulkittuna siten, että erimielisyyttä herättävissä asioista on paitsi sallittua myös suositeltavaa jatkaa julkista keskustelua parhaita argumentteja hakien. Puoluekokouksen kannanottoja ei siis tule käyttää lyömäaseena puoluetovereiden poikkeavien mielipiteiden vaientamiseksi.
Leppäsen neuvo kantaa pitkälle, kun on kysymys puolueen sisäisestä keskustelusta ja mielipiteen muodostuksesta, mutta miten on silloin, kun puolue sovittautuu yhteistyöhön toisten puolueiden kanssa. Silloin törmätään pian ns. kynnyskysymys problematiikkaan, johon on myös helppo kompastua. Tämä problematiikka tiivistyy, kun kysymys on hallitusneuvotteluista.
Poliittinen puolue käyttää kahdenlaista valtaa; on mielipidevaltaa ja on lainsäädäntö- tai hallintovaltaa. Mitä mielipidevaltaan tulee, niin sen kasvattamista edistää aivan varmasti parhaiten puolueeseen samaistuvien henkilöiden avoin ja julkinen keskustelu. Siinäkin siis pätee Joonas Leppäsen neuvo: iloitaan erimielisyydestä, mutta tehdään se avoimesti argumentoiden.
Kynnyskysymys-asenteella hallitusneuvotteluihin lähteminen on virhe. Oikein on lähteä liikkeelle ajatellen, että on kysymys strategisten tavoitteiden suuntaan etenemisestä. Se edellyttää, että puolueessa vallitsee keskusteluin saavutettu kohtuullisen laaja yhteisymmärrys siitä, mitkä yhteiskunnalliset edistysaskeleet ovat tärkeitä – ja mitkä on mahdollista saavuttaa. Niistä tavoitteista hallitusneuvotteluissa sitten neuvotellaan.
Kynnyskysymyksillä toisten kiristäminen on yleensä mahdollista vain, jos niitä tukee laaja julkinen mielipide. Viisas yrittää välttää koko kynnyskysymys tilanteen syntymisen.
Suuri strateginen kysymys on tietysti se, keiden kanssa hallitusyhteistyötä mieluimmin haluttaisiin harjoittaa. Tilanteessa, jossa nationalistinen populismi nostaa päätään ympäri Eurooppaa, mieli tekee ajatella, ettei ainakaan heidän kanssaan, mutta toki sekin asia on ongelmallinen.
Suurena edistysaskeleena sekä Vasemmistoliiton että suomalaisen demokratian kannalta voidaan pitää sitä, että periaatteessa kaikki puolueet suhtautuvat ennakkoluulottomasti hallitusyhteistyöhön minkä tahansa puolueen kanssa. Vasemmistoliitolle suurin henkinen kynnys on ollut suhde Kokoomukseen – ja päinvastoin.
Yhteistyö porvaripuolueiden kanssa merkitsee Vasemmistoliiton näkökulmasta työn ja pääoman välisen ristiriidan sääntelyä hallitusyhteistyön avulla. Se kannattaa, jos tiedossa on etenemistä strategisten tavoitteiden suuntaan. Yhteistyö eurooppalaisen populismin kanssa on sen sijaan paljon ongelmallisempaa. Se naamioituu palkansaajien ja muun tavallisen kansan etujen ajajaksi, mutta merkitsee tosiasiassa taantumusta.
Seuraavat vaalit ovat kuntavaalit, eivätkä hallitusneuvottelut ole aivan kohta käsillä. Strategiset valmiudet hallitusneuvotteluin luodaan kuitenkin pitkäjänteisellä työllä. Se tarkoittaa ennen kaikkea keskustelua ja ajattelua jäsenistön keskuudessa, mutta paljon puhumista ja vuorovaikutusta tarvitaan myös kannattajakunnan ja suuren yleisön keskuudessa.
Nämä ajatukset minussa herätti Vasemmistoliiton puoluekokous, mutta politiikan superviikonloppuna kokoontuivat tärkeisiin kokouksiin myös Kokoomus, Kepu ja Rkp sekä toissa viikonloppuna SAK. On strategista ajattelua yrittää selvittää itselleen, mitä roolia nämä tahot – ja muut tärkeät tahot yhteiskunnassa – näyttelevät. Ja miten Vasemmistoliitto omine tavoitteineen sijoittuu tähän kenttään.