Vasemmistoliiton puoluekokoukselle tehtiin aloite, että puolue avaisi säännöissään jäsenyyden myös kansalaisjärjestöille.
Vastauksessaan puoluekokous yhtyi puoluehallituksen kantaan, jonka mukaan puolueen jäsenyys perustuu vain henkilöjäsenyyteen. Samalla puoluekokous totesi, että puolueen jäsenyys ja toiminta kansalaisjärjestöissä eivät tietenkään sulje pois toisiaan. Päinvastoin on arvokasta, että puolueen jäsenet toimivat aktiivisesti erilaisissa kansalaisjärjestöissä.
Olen puoluekokouksen kannan kanssa täysin samaa mieltä. Pidän kuitenkin keskustelua puolueiden ja kansalaisjärjestöjen keskinäisestä suhteesta tärkeänä.
Olin 60-luvun alussa mukana perustamassa Sadankomiteaa ja myöhemmin pitkin 60-lukua useita muita ns. yhden asian liikkeitä. Useat sukupolveni nuoret olivat koko 60-luvun puoluepoliittisesti sitoutumattomia. Itsestään selvää useimmille kuitenkin oli, että olimme vasemmistolaisia. Siihen aikaan puhuttiin sitoutumattomasta sosialismista. Tässä suhteessa minun henkinen kotini oli Faros-seura.
Skdl oli syntynyt välittömästi sodan jälkeen työväenliikkeen sisäisen idänpolitiikkaa koskeneen erimielisyyden seurauksena. Skdl:ään liittyneet olivat työväenliikkeen paasikiviläisiä, jotka kannattivat ystävällisten naapuruussuhteiden realistista idänpolitiikkaa. Tämä kysymys säilyi sittemmin, kuten tunnettua, koko puoluekenttää jakavana asiana Urho Kekkosen koko presidenttikauden ajan (ja omituisissa uusissa muodoissa sen jälkeenkin).
Se maailma, johon me 60-lukulaiset tuon vuosikymmenen alussa aikuistuimme, hahmotti kuitenkin vasemmistopuolueiden roolit toisin. Skdl/Skp ja Sdp nähtiin ideologisesti vastakkaisina puolueina: ensin mainittu muka taisteli maailman jakaneessa kylmässä sodassa idän kommunistisessa leirissä ja jälkimmäinen lännen kapitalistisessa leirissä. Tämä virheellinen hahmotus oli vahvan propagandan synnyttämä.
Juuri tämä harhanäky, joka ei vaikuttanut vain Suomessa, synnytti vastavaikutuksena Euroopassa sitoutumattoman sosialismin ja intellektuaalisen new-left-liikkeen. Samanhenkisesti blokkipoliittisesti sitoutumaton rauhanliike (aivan erityisesti 80-luvun END-liike) nousi taistelemaan sen puolesta, että Eurooppa on miellettävä ilman rajoja kansalaisten yhteisenä Eurooppana.
Tämä on yksi opettavainen historia poliittisten puolueiden ja kansalaisjärjestöjen välisistä suhteista.
Kylmän sodan päättyminen normalisoi muodollisesti maailman, mutta henkisesti normalisoitumisen prosessi on vieläkin kesken. Normaalilla tarkoitan sitä, että vasemmistopuolueissa ja niiden kannattajien keskuudessa ymmärretään yleisesti, että sosialistisia arvoja voidaan edistää vain demokraattisessa yhteiskunnassa. (Diktatuurin oloissa sosialismin kannattamisen tulee siis aina merkitä ensisijaisesti taistelua demokratian saavuttamiseksi.)
Minun näkökulmastani – sanovat mainittujen puolueiden periaateohjelmat tästä asiasta mitä tahansa – vasemmistopuolueiden ja vihreiden toiminta pohjautuu yhteiskunnallisen todellisuuden hahmottamiseen ihmisten vahvaksi keskinäiseksi riippuvuudeksi. Kun todellisuus hahmotetaan tällä tavoin sosiaaliseksi, voidaan näiden puolueiden julkilausuttuja ihmisten tasa-arvoa korostavia arvoja myös kutsua sosialistisiksi. Mielenkiintoista on, että tähän samaan arvopohjaan ja ihanteisiin vetoaa nykyisin myös oikeiston retoriikka, vaikka oikeiston käytännön politiikka pikemminkin lisää kuin vähentää ihmisten sosiaalista eriarvoisuutta.
On pötyä kuvitella, että ”suurten kertomusten” aika on ohi. Kansalaisten mielikuvissa jokainen poliittinen puolue edustaa ”suurta kertomusta”. Nimenomaan edustaa, sillä on syytä ymmärtää, että suuret kertomukset ovat aina mielikuvia, imagoja. Mutta puolueen identiteetti eli sen itseymmärrys ja imago ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Mitä realistisemmin me poliittisena puolueena hahmotamme maailman ja sen toimintamekanismit, sitä realistisempia tavoitteita me puolueena ja sen jäseninä kykenemme asettamaan elämäämme hallitsevien instituutioiden muuttamiseksi vastaamaan paremmin sosialistisia arvojamme.
En ole koskaan ollut innostunut erilaisista ”suoran demokratian” autuaaksi tekevistä kuvitelmista. Sen sijaan kannatan erittäin lämpimästi kansalaisjärjestöjen aktiivista toimintaa. Siihen liittyen pidän myös välttämättömänä, että demokraattisessa yhteiskunnassa julkinen valta luo reilut taloudelliset toimintaedellytykset kansalaisjärjestöille. Puoluetuet ovat tärkeä ja legitiimi osa demokraattista järjestelmää. Olisi aika ymmärtää, että demokratiamme tarvitsee myös nykyistä paljon anteliaamman kansalaisjärjestöjen tukijärjestelmän.
Demokratian kannalta kaikenlaiset yhden asian kansalaisjärjestöt ovat yhtä tärkeitä – elleivät suorastaan tärkeämpiä – kuin poliittiset puolueet. Valitettavasti tämä asia ymmärretään yhteiskunnassamme vielä kovin heikosti. Asian perusteelliseen ymmärtämiseen kuuluu tietysti toisaalta kannanotto siihenkin problematiikkaan, miten on suhtauduttava sellaisiin kansalaisjärjestöihin, joiden toiminta ja tavoitteet ovat ristiriidassa universaalien ihmisoikeuksien ja demokratian arvojen kanssa.
Poliittisesti vaikuttavan demokraattisen kansalaisjärjestön tulee itsestään selvästi olla puolueista riippumaton, eikä missään tapauksessa minkään puolueen jäsenjärjestö. Se kokoaa eri puolueiden ihmisiä ja vailla puoluejäsenyyksiä olevia ihmisiä paneutumaan johonkin hankkeeseen ja myös lobbaamaan poliittisia puolueita hankkeen edistämiseksi. Asia erikseen ovat puolueiden liepeillä toimivat niiden erilaiset apujärjestöt, joiden olemassa olo perustuukin kokonaan toisenlaiseen logiikkaan.
Demokratiassa on kysymys kansalaisuudesta. Sen passiivinen muoto on tiedotusvälineiden seuranta ja enemmän tai vähemmän valistunut vaaleissa äänestäminen. Aktiivisessa kansalaisuudessa on kysymys toiminnasta kansalaisjärjestöissä ja puolueissa, mieluiten molemmissa. Puolueilla ja kansalaisjärjestöillä on kuitenkin erilaiset roolit. Mitä selkeämmin ymmärrämme tämän eron, sitä parempia kansalaisia olemme.