Olen ollut puoluekokousedustaja kaikissa Skdl:n ja Vasemmistoliiton puoluekokouksissa sen jälkeen kun vuonna 1969 liityin puolueen jäseneksi. Tässä viikonvaihteessa Oulussa pidettävä kokous jäänee osaltani viimeiseksi. Olen seurannut suurella tyydytyksellä puolueen ideologista kehitystä sen jälkeen kun valtakamppailu Skdl:n merkittävässä jäsenjärjestössä Skp:ssä vuosina 1966 ja 1969 ratkesi enemmistön hyväksi.
70-luku ja osin 80-lukukin olivat kuitenkin vielä vaikeaa aikaa. Vasemmistoliiton perustamisen vuonna 1990 oli määrä olla selvä taitekohta, joka puhdistaa pöydän. Suurimmaksi osaksi niin tapahtuikin, mutta ei kokonaan. Siksi käytin puoluekokouksessa seuraavan puheenvuoron.
Puhe puoluekokouksessa:
”Olin ilahtunut siitä, että Anna-Kaisa Pekonen puheenjohtajavaalin esittely-materiaalissa ilmoitti omana käsityksenään, että Vasemmistoliiton tulee pyrkiä johdonmukaisesti mukaan maan hallituksiin ja harjoittaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa.
Samoin ilahduin suuresti, kun Li Andersson yleisradion haastattelussaan sen jälkeen, kun jäsenäänestys puheenjohtajasta oli ratkennut hänen hyväkseen, sanoi suunnilleen saman asian. Kummankin lausunnot ilmaisevat mielestäni kypsää ja viisasta asennetta.
Valitettavasti puolueemme historiassa – eikä vain esihistoriassa Suomen Kansan Demokraattisena Liittona, vaan aivan lähihistoriassakin viime eduskuntakaudella – kannattajien, jäsenten sekä myös puoluejohdon ja eduskuntaryhmän asenteet ovat tässä asiassa olleet epäselviä ja ristiriitaisia.
Vasemmiston varhaisimmat asenteet maamme demokratian alkuvuosina perustuivat usein jyrkkään luokka-ajatteluun sekä käsitykseen vastakkaisten yhteiskuntajärjestelmien olemassa olosta ja niiden yhteen sovittamattomuudesta. Edistyksen nähtiin voivan perustua vain koko valtiollisen vallan valtaamiseen.
Tämä kaikki-tai-ei-mitään-asenne perustui tietysti porvariston loppukädessä lukumääräiseen vähäisyyteen ja proletariaatin ylivoimaiseen enemmistöön kansasta. Niinpä syntyi teoria, jonka mukaan ratkaisevaan muutokseen – yhteiskunnalliseen tai sosiaaliseen vallankumoukseen – tarvitaan vain koko proletariaatin herääminen luokkatietoisuuteen.
Runsas sata vuotta historiaa on osoittanut, että tuo käsitys luokkataistelusta oli virheellinen. Totuus sen sijaan on ollut demokraattinen edistys, jonka avulla on luotu sekä hyvinvointivaltio että sopimus-yhteiskunta. Niiden rakentamisessa työväenliikkeellä – sekä parlamentaarisella vasemmistolla että ammattiyhdistysliikkeellä – on ollut ratkaiseva vaikutus. Yhteiskunnalliset edistysaskeleet eivät ole ole olleet porvariston lahja kansalle, vaan poliittisten kamppailujen tulosta.
Vasemmiston näkymä eteenpäin on rakennettava tämän satavuotisen kokemuksen pohjalle. Se merkitsee ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että vasemmiston mielipidevalta – silloin kun se nojaa ihmisten tasa-arvoisuuteen ja luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin – on aina tärkeämpi edistyksen moottori kuin enemmistö parlamentissa tai yksinvalta hallituksessa.
Vasemmiston tulee siis suuntautua rohkeasti poliittiseen yhteistyöhön ja vallan jakamiseen toisten puolueiden kanssa hallituksessa. Ratkaisevaa on aina se, että vasemmisto itse tietää, minkälaisia uudistuksia se tavoittelee ja miksi. Vielä tärkeämpää on, että suuri yleisö, ts. kansalaiset tietävät, mitä vasemmisto haluaa ja miksi. Mielipidevalta on sitä tehokkaampaa, mitä paremmin vasemmiston mielipiteet ja niiden perustelut tunnetaan.
Italialainen yhteiskunta-teoreetikko Antonio Gramsci kehitti 20-luvulla hegemonian käsitteen. Se avaa käsitykseni mukaan realistisimman perspektiivin siihen, minkälainen tulee olla vasemmiston roolin edistyksen moottorina nykyaikaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Uskottavuus tässä suhteessa saavutetaan kuitenkin vain johdonmukaisella sitoutumiselle argumentoivaan, mutta samalla yhteistyö-hakuiseen politiikan tekemiseen.”
Jos puheaikaa olisi ollut enemmän, olisin varmasti halunnut sanoa muutaman sanan myös globaalista toimintaympäristön muutoksesta sadan vuoden aikana.
Syvä työnjako ja markkinoiden globalisoituminen olivat hyvässä vauhdissa jo sata vuotta sitten. Politiikan legitiimiksi foorumiksi katsottiin kuitenkin oikeastaan vain kansallisvaltio. Tämä käsitys on säilynyt yllättävän sitkeästi, vaikka onkin kyetty rakentamaan sellaisia kansainvälisiä järjestöjä kuin Yhdistyneen Kansakunnat ja sellainen ylikansallinen yhteisö kuin Euroopan unioni.
Globalisaatio on kuitenkin edennyt uskomattomalla vauhdilla. Se on luonut kaikelle vasemmistolaisuudelle kokonaan uuden toimintaympäristön. Modernin vasemmiston katse politiikkaan tässä uudessa toiminta-ympäristössä voi olla vain globaali. On tavanomaista sanoa, että siihen pakottavat globaalit ongelmat kuten ilmastonmuutos ja väkivaltaiset kriisit. Vasemmiston on nähtävä syvemmälle.
Talouden kehityksen ja globalisoitumisen logiikka edellyttävät myös politiikan globalisoitumisen logiikkaa. Yksinkertaistaen voi sanoa, että meidän on nähtävä isänmaiksemme Suomen lisäksi myös Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan unioni. Meidän on rakennettava poliittinen vasemmisto ja sen yhteiskunta-teoria näille kaikille tasoille, eivätkä ne voi olla ristiriidassa keskenään. Eikä teoria yksin riitä, tarvitaan myös toimivat poliittisen yhteistyön rakenteet.