Olipa mielenkiintoinen TV1:n Ykkösaamu! Haastateltavana oli tänään (la 29.5.2021) tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Keskustelu viipyi alkuun melko pitkään vanhassa asiassa: presidentin oikeudessa tai velvollisuudessa osallistua Suomen EU-politiikan muotoiluun sikäli kuin on kysymys EU:n ulkopolitiikasta. Niinistö toi ilmi ilonsa siitä, että Antti Rinne pääministerinä ollessaan oli ollut aktiivinen ulkopoliittisissa kysymyksissä ja (näin ymmärsin) pitänyt itsestään selvänä, että tasavallan presidentti ja pääministeri neuvottelevat kaikista ajankohtaisista EU:n ulkopolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Niinistö viittasi siihen, että toimivallan jakautumisen suhteen tätä asiaa on käsitelty myös eduskunnan perustuslakivaliokunnassa, joka piti välttämättömänä, että pääministeri neuvottelee tasavallan presidentin kanssa (on olemassa tuo tp-utva!) kaikista EU:n ulkopolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Oma käsitykseni siitä, mikä on oikein, vastaa ehdottomasti Sauli Niinistön, Antti Rinteen ja tuon aikanaan perustuslaki-valiokunnankin ottamaa kantaa. Hämmästelen, että asiasta on voitu koskaan edes ajatella toisin. Toisin ajatteleminen lähti ymmärtääkseni valtiosääntömme liian dogmaattisesta tulkinnasta, jonka mukaan EU-politiikan johtaminen kuuluu pääministerille. Jos kuitenkin, kuten valtiosääntömme määrää, presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, niin aivan tavallinen arkijärki sanoo, että tähän vastuualueeseen kuuluu myös ehdottomasti EU:n ulkopolitiikka, koska se on myös Suomen ulkopolitiikkaa.

Oli harmillista kuulla, että tasavallan presidentti, kuten kävi ilmi, on joutunut tästä muistuttamaan virkakautensa aikana pääministerin kansliaa. On hyvä, että asiassa ei kuitenkaan ole epäselvää perustuslakivaliokunnan ottaman kannan jälkeen. Olisi viisasta korjata valtiosääntö tässä asiassa vastaamaan omaksuttua käytäntöä.

Kun keskustelussa vilahti ajatus julkisen keskustelun avaamisesta tästä asiasta, Niinistö sanoi toivottavansa sellaisen keskustelun tervetulleeksi. Sitten hän sanoi kuitenkin myös jotakin harkitsematonta. Hän nimittäin totesi, että jos se johtaisi tasavallan presidentin valtaoikeuksien ja vastuualueen kaventamiseen, niin sekin sopisi hänelle. Ei pitäisi sopia! Nyt toiminnallisesti saavutettu yhteisymmärrys työnjaosta on järkevä, eikä siitä pidä luopua. Yhtä hyvin voidaan sitten luopua koko tasavallan presidentin virasta.

Seija Vaaherkumpu johdatteli keskustelun toiseen mielenkiintoiseen aiheeseen näyttämällä insertin jokin aika sitten TV1:n Ykkösaamussa lähetetystä entisen pääministeri Paavo Lipposen haastattelusta. Lipponen totesi siinä, että valtio on tullut takaisin. Jopa Boris Johnsonin Britanniassa ”goverment is back”. Lipponen tarkoitti, että viimeistään korona on saanut kaikkialla maailmassa vastuulliset poliittiset ihmiset ymmärtämään, että toimivassa yhteiskunnassa tarvitaan markkinoiden lisäksi vahva julkinen valta. Sitä edellyttää koulutuksesta huolehtiminen, toimivasta infrastruktuurista huolehtiminen, vahvasta tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnasta huolehtiminen jne. jne.

Niinistön kommentti oli ovela ja älykäs, mutta itse asiassa vain vahvisti Lipposen havaintoa. Hän sanoi, että takaisin on tullut pikemminkin keskuspankkivalta. Samaan hengenvetoon hän totesi, ettei se kuitenkaan tullut takaisin vasta koronan myötä, vaan paljon aikaisemmin. Näinhän se on. Se, mitä julkinen valta nyt tekee kaikissa EU-maissa, tapahtuu elvytyslainalla. Ja elvytyspolitiikkaa Euroopan keskuspankki EKP harjoitti jo vuosia ennen nyt toteutettavaa komissio-vetoista elvytys-operaatiota.

Niinistön haastattelu alusti siis kaksi tärkeätä puheenaihetta. Ensimmäinen – valtiosääntöömme liittyvä – on intellektuaalisesti helppo nakki, ellei sitä sitten sössitä vanahasta kekkoskaunasta juontuvalla valtiosääntö-opillisella tiukkapipoisuudella (minkälaista se sitten aina onkaan). Toinen keskustelunaihe on tosi kimurantti. Kysymys on ensinnäkin siitä, että on ikäänkuin teoreettisesti kyettävä muodostamaan järkevä käsitys markkinoiden, julkisen vallan ja rahoitusjärjestelmän terveestä yhteistoiminnasta ja tasapainosta. Tähän keskusteluun liittyy monia alakysymyksiä, mm. seuraavat: mikä on EU:n ja mikä on EKP:n luonteva osa EU-maiden julkista valtaa; ja sitten vielä kysymysten kysymys: miten tavoiteltavaan tasapainoon päästään, vaikka eri elementtien terveestä yhteistoiminnasta ja tasapainosta teoriassa kyettäisiinkin muodostamaan jonkinlainen konsensus?

Alustamalla nämä kaksi oleellisen tärkeää keskustelua Sauli Niinistö on hyvin virkansa ansainnut.